keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

Tositarina Hotelli Ruandasta

KU-VIIKKOLEHTI 19.6.2008

Monikaan ei juuri tietäisi Ruandan 14 vuoden takaisesta kansanmurhasta, ellei olisi nähnyt elokuvaa Hotelli Ruanda. Itse kansanmurhan aikana, keväällä ja kesällä 1994, media puhui hutujen ja tutsien järjettömästä heimosodasta, jonka estämiseksi ei voitu tehdä mitään.

Kesti pitkään ennen kuin ulkopuolinen maailma ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hutujen ääriryhmät olivat siinä vaiheessa silponeet ja surmanneet yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) kapinallisia. Kansanmurha päättyi heinäkuun alussa, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta.

Hotelli Ruanda oli vuonna 2005 Oscar-ehdokkaana parhaasta miespääosasta ja alkuperäiskäsikirjoituksesta. Elokuvaa markkinoitiin tositarinana hotellinjohtaja Paul Rusesabaginasta, joka rohkeudellaan ja viekkaudellaan pelasti yli 1 200 ihmistä äärihutujen kuolemanpartioiden käsistä. Luksushotelli Mille Collinesia johtanutta Rusesabaginaa verrattiin natsiliikemies Oskar Schindleriin, joka suojeli juutalaisia toisen maailmansodan aikana.

Menestyselokuvan tuoman julkisuuden paisteessa Paul Rusesabagina on kiertänyt maailmaa puhujamatkoilla ja vastaanottanut useita rauhanpalkintoja sekä Yhdysvaltojen presidentin vapaudenmitalin. Brysselissä tätä nykyä asuva Rusesabagina perusti nimeään kantavan säätiön auttamaan kansanmurhassa orvoksi tai leskeksi jääneitä.

Vierailin itse Ruandassa vuonna 2005, reilu vuosi Hotelli Ruandan ensi-illan jälkeen, ja käväisin yhtenä päivänä myös hotelli Mille Collinesissa maan pääkaupungissa Kigalissa. Entiselleen restauroitua loistohotellia ei oikein voinut kuvitella yli tuhannen epätoivoisen pakolaisen piilopaikaksi.

Silti eniten ihmetytti se, ettei hotellissa näkynyt merkkiäkään vuoden 1994 kansanmurhasta tai hotellinjohtaja Paul Rusesabaginan ansioista noiden tuskallisten päivien aikana. Ei ollut muistolaattaa hotellin julkisivussa, eikä maailmankuulun entisen hotellinjohtajan muotokuvaa vastaanottoaulan seinällä. Matkamuistomyymälöistä ei löytynyt mitään Paul Rusesabaginaan viittaavaa.

”Hän ei ole täällä kovinkaan suosittu. Monien mielestä elokuva ei antanut oikeaa kuvaa tapahtumista hotellissa”, ruandalainen tuttu selitti.

Keväällä ilmestynyt kirja Hotel Rwanda: Or the Tutsi genocide as seen by Hollywood (”Hotelli Ruanda: Tai tutsien kansanmurha Hollywoodin mukaan”) antaa yksityiskohtaisempia selityksiä.

Kirjan perusteella elokuvassa liioiteltiin rajusti Rusesabaginan osuutta hotelliin paenneiden pelastajana. Kirjan mukaan hotellinjohtaja veljeili loppuun asti kansanmurhan keskeisten suunnittelijoiden kanssa, käännytti pois ihmisiä, jotka eivät kyenneet maksamaan ylläpidosta, ja luovutti verilöylyjä lietsoneelle äärihutujen radioasemalle tietoja hotellin asukkaista.

Kahden ruandalaisen kirjoittajan, Alfred Ndahiron ja Privat Rutazibwan kirja perustuu hotelli Mille Collinesissä olleiden pakolaisten ja hotellin työntekijöiden haastatteluihin.

Hotelli Diplomatesin johtajana työskennellyt Paul Rusesabagina tuli kirjan mukaan naapurihotelli Mille Collinesiin viikkoa kansanmurhan alkamisen jälkeen hakeakseen polttoainetta, sillä hän oli lähdössä yhdessä äärihutujen hallituksen ministereiden kanssa kapinallisten hyökkäystä pakoon läheiseen Gitaraman kaupunkiin. Molemmat hotellit olivat Belgian lentoyhtiön Sabenan omistuksessa.

Mille Collinesin belgialainen johtaja oli muiden länsimaalaisten lailla paennut maasta ja jättänyt hotellin kokemattomien paikallisten työntekijöiden haltuun. Kirjan mukaan Rusesabagina huomasi tilaisuuden tulleen. Hän päättikin jäädä ja järjesti itselleen Belgiasta faksin, jossa hänet nimitettiin hotellin väliaikaiseksi johtajaksi.

Henkensä pelossa hotelliin paenneiden ihmisten piti tämän jälkeen alkaa maksaa majoituksesta, puheluista ja jopa Punaiselta Ristiltä hätäapuna saadusta ruuasta, vaikka Sabena-yhtiö nimenomaan kehotti olemaan pyytämättä pakolaisilta rahaa.

Elokuvassa Hotelli Ruanda ja Paul Rusesabaginan muistelmakirjassa Hotellinjohtaja annetaan ymmärtää, että Rusesabagina onnistui pidättelemään äärihutujen hyökkäystä hotelliin lähinnä hyvillä neuvottelutaidoillaan sekä lahjomalla armeijan komentajan, kenraali Augustin Bizimungun ja Interahamwe-joukkojen johtajan Georges Rutagandan konjakilla ja punaviinillä.

Tuoreen kirjan mukaan kaveeraaminen nuoruudenystävien kanssa ei ollut Rusesabaginalle lainkaan vastentahtoista. Jo kansanmurhan ensi päivinä Rusesabagina luovutti Diplomates-hotellin äärihutujen tukikohdaksi. Rusesabagina puolustelee molempia miehiä muistelmissaan ja pyysi päästä todistamaan heidän puolestaan YK:n sotarikostuomioistuimessa Arushassa Tansaniassa.

Rusesabagina on viime aikojen haastatteluissa toistellut äärihutujen kansanmurhan aikaista propagandaa. Rauhantyöstä palkitun hotellinjohtajan mukaan kyse ei ollut oikeastaan kansanmurhasta, koska myös kapinallisarmeija FPR surmasi ihmisiä sisällissodan aikana. Kansanmurhan kiistäminen on tänä päivänä Ruandassa rikos.

Rusesabagina väittää myös Ruandan nykyhallituksen tappavan hutuja silmittömästi maaseudulla, mikä ei todellisuudessa kyllä pidä paikkaansa.

BBC:n ruandankielisen radion haastattelussa Rusesabagina ei sen sijaan osannut mainita ainuttakaan avunsaajaa tai hanketta, jota Hotel Rwanda Rusesabagina -säätiö olisi tukenut. Ndahiron ja Rutazibwan kirjan mukaan orpojen ja leskien hyväksi kerätyt rahat menevät Rusesabaginan omaan politikointiin ja liiketoimintaan ja aseisiin äärihutujen sotilasleireille Sambiaan.

torstai 5. kesäkuuta 2008

Viimeiset eloonjääneet

KU-VIIKKOLEHTI 6.6.2008

Viikko sitten maailmalle levisivät valokuvat aiemmin tuntemattomasta intiaaniyhteisöstä Amazonin sademetsässä Brasiliassa lähellä Perun vastaista rajaa. Pienkoneesta otetuissa valokuvissa voi nähdä tiheän viidakon keskellä palmulehväkattoisia majoja ja punaiseksi ihonsa maalanneita miehiä, jotka tähtäävät jousipyssyillä ilmassa heidän yläpuolellaan lentävää vihollista.

”Lentomme tarkoituksena oli näyttää heidän asumuksensa, osoittaa heidän olevan siellä, todistaa heidän olemassaolonsa”, kommentoi Brasilian valtion intiaanisäätiön Funain suojelukoordinaattori José Carlos Meirelles Júnior.

Valokuvat otettiin vapun tienoilla ja julkistettiin Brasilian oikeusministeriön alaisuudessa toimivan intiaanisäätiön nettisivuilla viime viikon torstaina.

Alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta kamppaileva Survival International -järjestö iloitsi uuden intiaaniheimon löytymisestä, mutta varoitti samalla yhteisöä uhkaavista laittomista metsänhakkuista, ei pelkästään Brasiliassa vaan myös Perun rajan takana. Eräät Perun sademetsien intiaaniyhteisöt ovat lähteneet hakkuita pakoon rajan yli ja saattavat joutua konfliktiin Brasilian Acren osavaltiossa ennestään elävien intiaanien kanssa.

Uudet havainnot muusta maailmasta eristyksissä elävistä intiaaneista eivät silti ole aivan ainutlaatuisia. Brasilian intiaanisäätiön tutkijat ovat viime vuosina löytäneet kymmeniä todisteita aiemmin tuntemattomien pienten intiaanikansojen olemassaolosta. Syrjäisistä sademetsistä on löytynyt intiaanien asumuksia ja käyttöesineitä. Muiden intiaaniheimojen edustajat tai alueella liikkuneet metsurit ja kullankaivajat ovat kertoneet satunnaisista kohtaamisistaan intiaanien kanssa.

Koko maailmassa uskotaan olevan 145 vapaaehtoisesti muusta maailmasta eristyksissä elävää kansaa. Näistä noin puolet asuu sademetsissä Brasilian ja Perun rajan läheisyydessä. Intiaanisäätiö Funain mukaan pelkästään Brasiliassa on tällä hetkellä 67 eristäytynyttä intiaanikansaa.

Amazonin maiden lisäksi eristäytyneitä kansoja on enää vain Indonesian miehittämässä Papuassa sekä Intiaan kuuluvilla Andamaanien saarilla.

Amazonin alueen eristäytyneistä intiaanikansoista tiedetään vain vähän. Kieliä ei tunneta, ja arviot intiaanien lukumääristä ovat usein lähinnä arvauksia.

Hi-Merima-intiaaneja uskotaan olevan noin 1 500. Sotaisina pidettyjä koruboja ja papavoja on muutamia satoja. Brasilian pienimmät heimot akuntsut ja kanoet koostuvat alle kymmenestä ihmisestä.

Tanaru-kansan reservaatissa Rondonian osavaltiossa on enää elossa yksi ainoa viimeinen tanaru. Muut kuolivat sairauksiin tai surmattiin, kun lähialueen metsiä hakattiin soijaplantaaseiksi ja karjatiloiksi.

Yhteistä kaikille eristyksissä eläville intiaanikansoille on se, että ne haluavat tietoisesti pysytellä erossa muista. ”Niissä harvoissa tapauksissa, joissa heitä on nähty, he ovat tehneet selväksi, että he haluavat, että heidät jätetään rauhaan”, Survival Internationalista todetaan.

Intiaanit ovat puolustaneet aggressiivisesti maitaan tai jättäneet maastoon varoituksia alueelle tulleille ulkopuolisille.

”He ovat joutuneet aiemmin hirvittävän väkivallan kohteiksi tai kuolleet ulkopuolisten tuomiin sairauksiin, joita vastaan heillä ei ole vastustuskykyä. Viimeisillä eloonjääneillä on hyvät syyt yrittää välttää kontaktia.”

Etenkin Perussa eristäytyneitä intiaanikansoja uhkaavat hakkuiden lisäksi öljy-yhtiöt, jotka ovat Perun hallituksen luvalla tehneet koeporauksia Amazonin yläjuoksun intiaanireservaateissa. Öljynetsintöjä varten metsiin raivataan teitä, joita pitkin metsurit ja uudisasukkaat pääsevät intiaanien alueille.

Perun nahua-intiaaneista yli 50 prosenttia kuoli 80-luvulla sairauksiin pian sen jälkeen kun jotkut heistä olivat olleet kosketuksissa alueelle tulleiden Shellin työntekijöiden kanssa. Vuonna 1996 murunahuat kokivat saman kohtalon, kun mahonkipuita hakkaavat metsäyhtiöt saapuivat Ucayalin alueelle. Yli puolet kansasta menehtyi tavalliseen flunssaan.

Brasiliassa karjatilalliset ja soijaplantaasien omistajat ovat palkanneet iskujoukkojaan surmaamaan intiaaneja. Paraguayssa yhdysvaltalaisen herätyskirkon New Tribes Missionin lähetyssaarnaajat käännyttivät 80-luvulla sademetsistä väkivalloin haettuja ayoreo-intiaaneja kristinuskoon.

Amazonin eristäytyneet intiaanit ovat yleensä nomadeja, jotka vaihtavat asuinpaikkaa vuodenaikojen mukaan.

Sadekauden aikana jokien tulviessa intiaanit vetäytyvät syvemmälle sademetsiin ja hankkivat elantonsa keräämällä marjoja, pähkinöitä, juurikasveja ja hyönteisten toukkia tai metsästämällä tapiireja, pekarisikoja tai apinoita, usein myrkkynuolilla.

Kuivan kauden aikana monet intiaanikansat asettuvat jokien rannoille kalastamaan ja keräämään jokikilpikonnan munia.

Metsästys ja kalastus ovat miesten työtä, samoin hunajan keruu. Brasilian Mato Grosson osavaltion enawene nawet järjestävät erityisiä hunajajuhlia miesten palatessa kyliin hunajasaaliiden kera.

Jotkut aloilleen asettuneet heimot viljelevät maniokkia, maissia ja lääkeyrttejä.

Intiaanien yhteiselämän muodot vaihtelevat. Jotkut heimot ovat hierarkkisia ja seuraavat vahvaa johtajaa. Toiset taas ovat omaksuneet hyvin tasavertaisen tavan päättää yhteisistä asioista.

Brasilian ja Venezuelan rajaseudun yanomamit elävät toisistaan erillään olevissa itsenäisissä kyläyhteisöissä vain vähäisessä kontaktissa ulkopuolisen maailman kanssa. Kaikki kyläläiset asuvat samassa suuressa ympyränmuotoisessa asumuksessa. Yhteiset asiat ratkaistaan yhteisymmärryksellä kaikkien yhteisön jäsenten kyläkokouksissa, yleensä pitkien keskustelujen jälkeen, joissa kaikki saavat sanoa mielipiteensä.