torstai 29. tammikuuta 2009

Äärihutujen viimeinen taisto

KU-VIIKKOLEHTI 30.1.2009

Itäisen Kongon syrjäisissä takametsissä, kaukana uutiskuvaajien salamavaloista, tehdään parhaillaan Afrikan mantereen historiaa, kun Kongon ja naapurimaan Ruandan armeijan joukot ovat ryhtyneet yhteiseen sotilasoperaatioon aluetta pitkään terrorisoineita ruandalaisten hutujen iskujoukkoja vastaan.

Yhteisoperaatio käynnistyi viikko sitten, kun tuhannet Ruandan sotilaat ylittivät Kongon rajan ja pidättivät ensin paikallisten tutsijoukkojen komentajan Laurent Nkundan. Psykologiaa opiskellut adventistipastori uhkasi kaapata maassa vallan suojellakseen Itä-Kongon tutsiväestöä ruandalaisten äärihutujen iskuilta.

Nkundan pidätyksen jälkeen operaation kohteena ovat olleet pelätyt äärihutut, jotka kutsuvat muutaman tuhannen miehen armeijaansa Ruandan vapautuksen demokraattiseksi rintamaksi FDLR:ksi.

BBC:ltä, uutistoimisto Reutersilta ja ruandalaislehti New Timesista kerättyjen tietojen perusteella ainakin 500 hutusissiä on tähän mennessä antautunut ja kymmenet ovat saaneet taisteluissa surmansa. 200 äärihutua pakeni keskiviikkona Ugandan rajan yli vuorigorilloista kuuluisaan Bwindin kansallispuistoon.

Tapahtumien taustojen ymmärtämiseksi on palattava 15 vuoden taakse – ja Ruandan kansanmurhaan.

Keväällä ja kesällä 1994 Ruandan silloisen hallituksen lietsomat hutujen ääriryhmät, interahamwet, silpoivat ja surmasivat kolmessa kuukaudessa yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) kapinallisia.

Kansanmurha päättyi, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta ja perustivat kaikkien kansanryhmien laajan yhteishallituksen.

Äärihutut onnistuivat kuitenkin Ranskan lähettämien sotilaiden avustuksella vetäytymään rajan yli Kongoon, silloiseen Zaireen, pakottaen mukaansa kaksi miljoonaa ihmistä, lähinnä Ruandan hutuenemmistön jäseniä. Kyseessä oli kolmasosa maan tuolloisesta väestöstä.

Tässä vaiheessa ulkopuolinen maailma heräsi ja alkoi massiivinen avustusoperaatio pakolaisille, jotka olivat käytännössä äärihutujen panttivankina.

Pakolaisleireiltä käsin äärihutut jatkoivat tutsien kansanmurhaa, tällä kertaa naapurimaassa Kongossa, missä on vuosisatojen ajan elänyt huomattava ruandankielinen tutsivähemmistö. Uudelleen järjestäytyneet hutujoukot tekivät myös iskuja Ruandan puolelle rajaa.

Syksyllä 1996 tapahtumat saivat uuden käänteen, kun Laurent Kabilan johtama kongolainen kapinaliike aloitti Ruandan ja Ugandan joukkojen tuella hyökkäyksen koko silloisen Zairen valloittamiseksi.

Pakolaisleirit hajotettiin, ja suurin osa ruandalaisista pakolaisista palasi kotimaahan. Kymmenet tuhannet kansanmurhaoikeudenkäyntejä välttelevät äärihutut pakenivat kuitenkin tukikohtiin syvälle Kongon sademetsiin.

Toukokuussa 1997 Kabilan joukot marssivat pääkaupunkiin Kinshasaan ja syöksivät diktaattori Mobutun vallasta.

Kabilan voiton herättämä optimismi oli ennenaikaista, sillä vain vuotta myöhemmin käynnistyi niin sanottu ”toinen Kongon sota”. Kabila kutsui Angolan, Zimbabwen ja Namibian joukkoja avuksi ajamaan maasta Ruandan ja Ugandan armeijat, joiden kanssa välit olivat kylmenneet. Kabila liittoutui myös ruandalaisten äärihutujen kanssa taisteluissa miehittäjinä pidettyjä Ruandan hallituksen joukkoja vastaan.

Vuonna 2001 Laurent Kabila murhattiin vallankaappausyrityksessä ja hänen poikansa Joseph Kabila tuli valtaan. Ruandan armeija lähti Kongosta seuraavana vuonna, sen jälkeen kun poika-Kabila lupasi, että äärihutut riisutaan aseista.

Joseph Kabila ei pitänyt lupaustaan, vaan äärihutut jatkoivat iskujaan kongolaisia tutseja ja muita paikallisia asukkaita vastaan. Äärihutut valvoivat myös kultakaivoksia, joiden tuotot jaettiin Kongon armeijan upseerien kanssa.

Itä-Kongon tutseihin kuuluva armeijan kenraali Laurent Nkunda sai lopulta tarpeekseen hallituksen saamattomuudesta. Hän erosi joukkoineen Kongon armeijasta ja ryhtyi taistelemaan äärihutujen FDLR:ää ja myös hallituksen joukkoja vastaan.

Viime syksynä Nkunda pääsi maailman uutisiin, kun hänen johtamansa Kansan puolustuksen kansalliskongressi (CNDP) marssi Goman kaupungin lähettyville ja ilmoitti aikovansa valloittaa koko Kongon.

Nkundan julkisuuskampanja oli liikaa presidentti Joseph Kabilalle. Hän pyysi Ruandaa avuksi yhteisoperaatioon, jonka tavoitteena olisi riisua aseista sekä Laurent Nkunda että ruandalaiset äärihutut. Suunnitelmat lyötin lukkoon joulun alla, kun Kongon ja Ruandan ulkoministerit ja puolustusministerit tapasivat useaan otteeseen.

Operaation käynnistymisen jälkeen myös Kongossa olevat YK-joukot lupautuivat mukaan tarjoamalla tällä viikolla kuljetuskalustoa Kongon ja Ruandan joukoille. Tähän asti
YK-joukot ovat olleet Kongossa täysin hyödyttömiä sivustakatsojia.

Äärihutujen vastainen sotilasoperaatio ei ole ainoa Kongon maaperällä meneillään oleva yhteisoperaatio. Kongo pyysi joulukuussa Ugandan ja Etelä-Sudanin joukkoja mukaan riisumaan aseista maan koilliskolkassa siviiliväestöä terrorisoivaa ugandalaista sotajoukkoa, Herran vastarinta-armeijaa LRA:ta.

Ruandan äärihutut ja LRA ovat raakalaismaisimpia aseellisia ryhmiä, mitä viime vuosikymmeninä on nähty. Molemmat ryhmät tunnetaan uhriensa raajojen katkomisista, joukkoraiskauksista ja ihmisten polttamisesta kuoliaaksi kirkoissa.

Raamatun kymmenen käskyn nimeen vannova Herran vastarinta-armeija on naapurimaiden yhteisoperaatiota paetessaan turvautunut hirmuisiin kostoiskuihin. Joulupäivän jälkeen tehdyissä iskuissa on surmattu ainakin 600 ihmistä ja harvoilta henkiin jätetyiltä on silvottu huulet.

torstai 15. tammikuuta 2009

Israelin itse luoma vihollinen

KU-VIIKKOLEHTI 16.1.2009

Israelin hyökkäys Gazaan on hallinnut alkuvuoden ulkomaanuutisia. Juuri sopivasti ennen Israelissa ensi kuussa pidettäviä parlamenttivaaleja käynnistetyssä rynnäkössä on tähän mennessä saanut surmansa yli tuhat ihmistä ja noin
5 000 Gazan asukasta on vammautunut, suuri osa heistä lapsia ja naisia. Hamasin raketti-iskuissa Israelin puolelle on samaan aikaan kuollut kolme israelilaista siviiliä.

Pelkästään uutisia silmäillessä voi kuulostaa oudolta, että Israel on vuodesta 1978 lähtien monin tavoin tukenut ja rahoittanut Hamasia ja sen edeltäjää, šeikki Ahmed Yassinin perustamaa Islamilaista yhdistystä.

Israelin oikeiston Likud-puolue piti islamisteja aluksi hyvänä vastapainona Jasser Arafatin Palestiinan vapautusjärjestölle PLO:lle. Alkuvaiheessa rahat kanavoitiin palestiinalaisalueiden islamisteille Israelin hallituksen perustamien kyläneuvostojen kautta. Šeikki Yassinin Islamilainen yhdistys rakensi moskeijoita, kouluja ja sairaaloita ja jakoi avustuksia miehitetyiltä alueilta pois ajetuille köyhille palestiinalaispakolaisille.

Kyläneuvostot olivat tuolloin puolustusministerinä olleen Ariel Sharonin keksintöä. Kyläneuvostojen johtajia lahjottiin antamaan salaiselle palvelulle tietoja PLO:n aktiivien toiminnasta. Israel antoi sotilaskoulutusta sadoille kyläneuvostojen jäsenille. Armeijan tiedustelupalvelun Shin Betin palkkalistoilla on ollut tuhansia palestiinalaisia ilmiantajia.

Ahmed Yassin perusti Hamasin vuonna 1987 Islamilaisen yhdistyksen aseelliseksi siiveksi. Samana vuonna oli käynnistynyt ensimmäiseksi intifadaksi kutsuttu palestiinalaisten kansannousu. Palestiinalaisten suosima vasemmistolainen ja maallinen PLO toimi maanpaossa Tunisiasta käsin, ja islamistinen Hamas yritti täyttää valtatyhjiötä palestiinalaisalueilla.

Israelin tiedustelupalvelu Mossad järjesti sotilaskoulutusta Hamasille, joka kielsi Israelin valtion olemassaolon. Samaan aikaan PLO:n tavoitteet olivat muuttuneet yhä maltillisemmiksi. Vuonna 1988 se hyväksyi YK:n päätöslauselman, joka tunnusti Israelin valtion olemassaolon ja asetti tavoitteeksi Palestiinan valtion perustamisen Israelin miehittämille alueille.

Ensimmäinen intifada jatkui aina vuoteen 1993, jolloin Israelissa valtaan päässyt Työväenpuolue allekirjoitti yhdessä PLO:n kanssa Oslon rauhansopimuksen. Sopimuksen mukaan Israel lupasi purkaa siirtokuntansa ja vetää joukkonsa palestiinalaisalueilta, jotka saisivat pitkään kaipaamansa itsenäisyyden.

Rauhansuunnitelman eteneminen pysähtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna, kun Hamas aloitti itsemurhaiskut Israelissa kostoksi äärioikeistolaisen juutalaispuolueen kannattajan tekemälle 52 palestiinalaisen joukkomurhalle moskeijassa Hebronissa.

Hamasin ja Israelin oikeiston yhteyksiä tutkinut yhdysvaltalais-palestiinalainen toimittaja Ray Hanania toteaa, että aina kun Israelin ja palestiinalaisten rauhansuunnitelmat ovat edistyneet hiukan, Hamas on tehnyt uuden iskun, joka on lisännyt oikeiston kannatusta ja ajanut rauhanprosessin umpikujaan.

PLO esitti jo vuonna 1995 todisteita, joiden mukaan Netanyan kaupungin lähellä vilkkaassa tienristeyksessä tehdyn itsemurhaiskun tekijät toimivat yhteistyössä Israelin armeijan kanssa. Muuten miehet eivät olisi päässeet pommien kanssa Gazasta useiden tarkastuspisteiden läpi yli sadan kilometrin päähän Netanyaan.

Hamas on myös avoimesti myöntänyt tehneensä terrori-iskuja vaikuttaakseen vaalitulokseen Israelissa.

Vuoden 1996 alussa Hamas teki kolme iskua Jerusalemissa ja Tel Avivissa pian sen jälkeen kun Israel oli surmannut järjestön kuuluisan pomminrakentajan Yahya Ayyashin matkapuhelimeen asennetulla pommilla. Hamasin tiedottaja Jordaniassa paljasti myöhemmin, että vaikka Hamasin iskujen sanottiin olevan kostoiskuja, niiden tarkoituksena oli varmistaa, että Likud-puolue voittaa vaalit ja Benjamin Netanyahu nimetään seuraavaksi pääministeriksi.

Kovan linjan edustajana tunnettu Netanyahu pysäytti rauhansuunnitelmat vuosiksi eteenpäin.

Monien yllätykseksi Netanyahu myös armahti Hamasin johtajan Ahmed Yassinin, joka oli vuotta aiemmin tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Pyörätuoliin sidottu neliraajahalvaantunut šeikki päästettiin vapaaksi humanitaarisista syistä ja karkotettiin saman tien Jordaniaan. Seuraavana vuonna Netanyahu antoi Yassinin kuitenkin palata Gazaan, missä hän sai sankarin vastaanoton.

Israelin salainen tuki Hamasille jatkui vielä ainakin vuonna 2001, kun Ariel Sharonista tuli pääministeri. Hamas teki heti vaalien jälkeisinä kuukausina kymmenkunta itsemurhaiskua, sillä seurauksella että Israelin joukot saivat verukkeen hyökätä Jassef Arafatin johtaman palestiinalaishallinnon tukikohtiin Länsirannalla.

Arafatin kuoleman jälkeen palestiinalaisalueilla järjestettiin vuonna 2006 vaalit, jotka Hamas hieman yllättäen voitti. Monet olivat kyllästyneitä PLO:n ja sen suurimman puolueen Fatahin joukkojen koviin otteisiin Hamasin kannattajiksi epäiltyjä vastaan.

”Hamasin voitto sopi täydellisesti hallituksen tavoitteisiin”, israelilaistoimittaja Uri Avnery kirjoitti yhdysvaltalaisessa Counterpunch-lehdessä. ”Hamas voitiin leimata hirviöksi ja terroristiliikkeeksi, jonka kanssa ei tarvinnut keskustella ja jolle ei tarvinnut tehdä mitään myönnytyksiä.”

Israelin ei vähään aikaan tarvinnut ruveta purkamaan siirtokuntia ja vetäytyä miehitetyiltä alueilta.

Viime viikkojen ylimitoitettu hyökkäys Gazaan taas on ollut Hamasille onnenpotku, arvelee palestiinalaistoimittaja Daoud Kuttab Washington Post -lehdessä. Kuttabin mukaan kuolonuhrien määrä on vain lisännyt Hamasin hiipunutta kannatusta ja herättänyt liikkeen uudelleen henkiin. Paluu rauhanprosessiin on sen sijaan entistä hankalampaa.