perjantai 28. elokuuta 2009

Lockerbien isku jää selvittämättä

KU-VIIKKOLEHTI 28.8.2009

Lockerbien pommi-iskusta tuomitun libyalaisen Abdelbaset Al-Megrahin kotiinpaluusta kehkeytyi varsinainen mediaspektaakkeli, ja mediapeli näyttää vain jatkuvan.

Pitkälle edennyttä eturauhassyöpää sairastava 57-vuotias Al-Megrahi armahdettiin Skotlannissa viikko sitten kärsittyään elinkautista vankeusrangaistustaan kymmenen vuotta tutkintavankeus mukaan laskettuna.

Libyan lentoyhtiön entinen turvallisuuspäällikkö Al-Megrahi lennätettiin kotimaahan Libyan valtion lentokoneella yhdessä perheenjäsenten ja Libyan johtajan Muammar Gaddafin pojan Saif al-Islam Gaddafin kanssa.

Gaddafin pojalla Saifilla ei ole virallista asemaa Libyan hallinnossa, mutta maan vallankumouksellisen hyväntekeväisyysjärjestön puheenjohtajan ominaisuudessa hän neuvotteli Ison-Britannian hallituksen kanssa Al-Megrahin vapauttamisesta ja brittiyhtiöiden öljyhankkeista Libyassa.

Tripolin lentokentällä Al-Megrahi sai sankarillisen vastaanoton. Terrori-iskusta tuomion saanutta miestä vastassa oli tuhatkunta Libyan nuorisoliiton jäsentä, jotka heiluttivat Libyan ja Skotlannin lippuja. Al-Megrahi tapasi myös Muammar Gaddafin Libyan tv:n kuvaamassa tilaisuudessa.

Al-Megrahi on kiistänyt osallisuutensa yhdysvaltalaiseen Pan Amin koneeseen tehtyyn pommi-iskuun. Joulukuussa 1988 tehdyssä iskussa kuoli 259 matkustajaa ja 11 skotlantilaisen Lockerbien kylän asukasta.

Libyan hallitus ei myöskään ole ottanut iskua vastuulleen, vaikka Libya suostuikin luovuttamaan Al-Megrahin ja toisen libyalaismiehen oikeudenkäyntiin ja maksoi myöhemmin korvauksia iskussa kuolleiden omaisille.

Britannian ja Yhdysvaltojen hallitukset suuttuivat Al-Megrahin näyttävästä kotiinpaluusta, jonka uutiskanavat välittivät kaikkialle maailmaan.

Yhdysvallat vastusti koko armahdusta ainakin puheen tasolla ja yritti saada sitä lykättyä. Brittilehdet puolestaan julkistivat pääministeri Gordon Brownin Muammar Gaddafille kirjoittaman kirjeen, jossa hän toivotti Libyan johtajalle onnellista ramadania ja pyysi, ettei Al-Megrahille järjestetä korkean profiilin kotiinpaluuta, joka voisi loukata pommi-iskun uhrien omaisia.

Tiistaina Gordon Brown ilmoitti olevansa vihainen Lockerbien iskusta tuomitun miehen vastanotosta Libyassa.

Britannian kauppaministeriön erityisedustajana työskentelevä prinssi Andrew puolestaan peruutti osallistumisensa ensi kuussa järjestettäviin Libyan vallankumouksen 40-vuotisjuhliin, joihin Al-Megrahia kaavaillaan juhlavieraaksi.

Yhdysvalloissa käynnistettiin Skotlannin-vastainen boikotti, jossa ihmisiä kehotetaan välttämään skottiviskejä sekä autojen tankkaamista brittiläisen öljy-yhtiön BP:n huoltoasemilla.

Toinen kansanliike kampanjoi estääkseen YK:n yleiskokoukseen ensi kuussa matkustavaa Muammar Gaddafia pystyttämästä kuuluisan beduiinitelttansa Libyan valtion omistamalle tontille New Jerseyyn.

Kun kansainvälinen uutisointi on keskittynyt Al-Megrahin juhlalliseen kotiinpaluuseen ja ulkomaiden ärtyneisiin reaktioihin, libyalaismiehen vapauttamisen taustat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Al-Megrahin armahduksen ehtona oli, että hän sitä ennen luopui valituksestaan korkeimpaan oikeuteen.

Skotlannin rikostapausten uudelleenarviointikomission mielestä Al-Megrahin tuomio oli oikeusmurha. Lockerbie-jutun oli määrä tulla uuteen käsittelyyn lähiaikoina, mutta armahduksen myötä jatkokäsittely peruttiin.

Vuonna 2001 annetun tuomion mukaan Al-Megrahi oli asettanut sveitsiläisen Mebo-yhtiön valmistamalla ajastimella varustetun pommin Toshiban kasettinauhuriin ja pakannut nauhurin matkalaukkuun Maltasta ostettujen lastenvaatteiden sekaan. Tuomion mukaan laukku oli onnistuttu ujuttamaan ilman matkustajaa ensin Maltan lentokentältä Air Maltan koneella Frankfurtiin, sieltä edelleen Pan Amin koneeseen Lontoon Heathrowiin ja siellä edelleen Pan Amin New Yorkin koneeseen.

Oikeudenkäynnissä avaintodistajana ollut maltalainen vaatekauppias ei ollut Skotlannin rikostuomioiden muutoksenhakuelimen mukaan kuitenkaan luotettava. Maltalaismies antoi poliisikuulusteluissa 20 keskenään ristiriitaista todistajanlausuntoa, ja hänelle maksettiin todistamisestaan kahden miljoonan dollarin palkkio.

Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA myös tekaisi todistuskappaleita ja väitti niiden löytyneen Lockerbiesta. Yksi tällainen todiste oli pikkurillin kynnen kokoinen piirilevyn pala, jonka väitettiin olevan osa sveitsiläistä Mebo-ajastinta. Sveitsiläisfirman entinen insinööri myöntää valehdelleensa oikeudenkäynnissä ja luovuttaneensa itse tekemänsä piirilevyn palasen jutun tutkijoille kesällä 1989 puoli vuotta pommi-iskun jälkeen.

Mebo-yhtiö oli aiemmin myynyt Libyaan ajastimia, joissa oli kuitenkin toisenlaiset piirilevyt kuin Lockerbie-tutkinnassa esitetyssä piirilevynpalassa.

Air Malta pystyi myöhemmin osoittamaan, ettei sen lennolla Frankfurtiin ollut yksinäistä laukkua ilman matkustajaa.

Uusien todisteiden valossa Abdelbaset Al-Megrahi oli siis ilmeisen syytön Lockerbien iskuun, ja todennäköisesti hänet vapautettiin juuri sen vuoksi ennen kuin uusi oikeudenkäynti pääsi alkamaan. Ainakin Yhdysvaltojen armeija näyttää olleen alusta asti varma siitä, ettei Libyalla ollut minkäänlaista roolia iskussa.

Al-Megrahin puolustuksen haltuunsa saaman Yhdysvaltojen armeijan tiedustelun vuonna 1989 laatiman muistion mukaan Pan Amin koneen räjäytys oli Iranin suunnittelema kostoisku Yhdysvaltojen sotalaivan ammuttua alas iranilaisen matkustajakoneen Persianlahdella heinäkuussa 1988. Iran Airin lentokoneiskussa kuoli 290 matkustajaa.

Brittilehdet julkistivat tällä viikolla otteita Yhdysvaltojen armeijan muistiosta.

”Pan Amin lennon pommi-iskun suunnitteli, valtuutti ja rahoitti Iranin sisäministeri Ali Akbar Mohtashami”, muistiossa todetaan.

”Operaation toteuttajaksi palkattiin Palestiinan vapautuksen kansanrintaman yleisesikunnan (PFLP-GC) johtaja Ahmed Jibril, miljoonan dollarin summasta. Tästä summasta sata tuhatta dollaria luovutettiin Jibrilille toteutuskustannuksiin Damaskoksessa Iranin suurlähettilään Mohamed Hassan Akhtarin toimesta. Jäljelle jäävä osuus rahoista oli määrä maksaa tehtävän onnistuneen loppuunsaattamisen jälkeen.”

torstai 13. elokuuta 2009

Mitä Pakistanissa todella tapahtuu?

KU-VIIKKOLEHTI 14.8.2009

Uutiset 170 miljoonan asukkaan Pakistanista, maailman kuudenneksi väkirikkaimmasta maasta, ovat viime aikoina olleet poikkeuksetta kielteisiä ja väkivaltaisia. Viikonloppuna uutisvälineet kertoivat Pakistanin talebanjohtajan Baitullah Mehsudin surmasta, tosin ristiriitaisesti.

Yhden version mukaan talebanpäällikkö kuoli ohjusiskussa, kun hän oli appivanhempiensa talossa saamassa lääkehoitoa munuaisvaivoihin. Muutamaa päivää myöhemmin kerrottiin, että talon katolla ollut Mehsud tapettiinkin kesken jalkahieronnan, mutta nyt ei ollut enää sataprosenttista varmuutta siitä, oliko surman saanut pyyleväksi kuvailtu mies sittenkään Baitullah Mehsud.

Useat Pakistanin Taleban-liikkeen edustajat kiistivät surman. Tosin yksi liikkeen johtajista, joka otti yhteyttä uutistoimisto AFP:hen, oli aiempien uutisten mukaan tapettu talebanien sisäisessä välienselvittelyssä neljä päivää aiemmin.

Varmaa näyttää olevan kuitenkin se, että Etelä-Waziristanissa Pakistanin luoteisosassa sijainnut rakennus tuhottiin Yhdysvaltojen Predator-taistelulennokista ammutuilla Hellfire-ohjuksilla. Miehittämätöntä sotalennokkia kauko-ohjattiin satelliittiyhteydellä Las Vegasin lähellä sijaitsevasta lentotukikohdasta käsin.

Osana terrorisminvastaista sotaa Yhdysvallat on taistellut Pakistanin luoteisosissa paikallisia talebaneja vastaan viime syksystä asti.

Talebanien lisäksi Pakistania riivaa myös Kashmirista lähtöisin oleva sissiarmeija Lashkar-e-Taiba (”Oikeauskoisten armeija”), jota on syytetty muun muassa Mumbain viime syksyn terrori-iskuista naapurimaassa Intiassa sekä hyökkäyksestä Sri Lankan vierailevaa krikettijoukkuetta vastaan viime keväänä.

Sattumalta samana päivänä kun mediat kertoivat isoin otsikoin talebanjohtaja Baitullah Mehsudin surmasta, brittilehti Guardian julkaisi viikonloppuliitteessään artikkelin aivan toisenlaisesta Pakistanista. Siinä kirjailija Mohammed Hanif kuvaili elämää maan suurimmassa kaupungissa Karachissa vuosi sen jälkeen kun hän päätti perheineen muuttaa Lontoosta takaisin kotimaahansa Pakistaniin. Kirjoituksen otsikkona oli Happy to be home, Mukava olla kotona.

Lontoossa BBC:n urdunkielisen palvelun uutispäällikkönä työskennellyt Hanif toteaa maailman medioiden näyttävän olevan yksimielisiä siitä, että Pakistan on tuhoon tuomittu. ”Time, Newsweek ja The Economist ovat kaikki vuorollaan julkaisseet muistokirjoituksen Pakistanista, jotkut pariinkin otteeseen.”

Pakistanin uskonnolliset väkivaltaisuudet tulisi kuitenkin asettaa oikeisiin mittasuhteisiinsa. Islamilaisilla herätysliikkeillä saattaa olla kannatusta maan pohjoisosissa ja Waziristanin pashtunkielisillä heimoalueilla Afganistanin rajan tuntumassa, mutta maan eteläosat ja etenkin maan suurin kaupunki, 18 miljoonan asukkaan Karachi, ovat toista maata.

”Uusia pankkeja perustetaan joka kadunkulmaan, ja uudet mediat, teleoperaattorit ja kiinteistönvälittäjät tekevät ylitöitä myydessään maata toisilleen pala kerrallaan”, Mohammed Hanif kirjoittaa.

”Kun täällä Karachissa ihmiset istuvat iltaa, he eivät suinkaan keskustele siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, koska maailman johtavat poliittiset ajankohtaislehdet ovat julistaneet meidät kuolleiksi. He valittavat sähkökatkoista ja kasvavasta rikollisuudesta. He puhuvat palvelusväen seksielämästä ja yhä kehnompien tv-sarjojen uusista käänteistä.”

Pakistanissa ihmisten enemmistön huolet ovat arkisia ja liittyvät kamppailuun toimeentulosta. Arviolta neljäsosa Pakistanin asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella. Kasvavaa keskiluokkaa taas kiinnostavat pääasiassa samat asiat kuin keskiluokkaa muualla maailmassa.

Sitten viime syksyn Karachissa on ollut lukuisia sähkökatkoja, kolme yleislakkoa ja myös verisiä etnisiä selkkauksia.

”Mutta samaan aikaan täällä on järjestetty erittäin menestyksekäs kansainvälinen elokuvafestivaali, 40 popkonserttia, yli 20 teatteriensi-iltaa ja satoja mielenosoituksia”, Mohammed Hanif kirjoittaa.

Tv:stä voi katsoa kahta ympärivuorokautista muotikanavaa, kolmea ruokakanavaa, viittä uskonnollista kanavaa ja yli pariakymmentä uutiskanavaa.

Hanifin vaimo on näyttelijä, ja hän on esittänyt Diktaattorin vaimo -nimistä monologiesitystä täysille saleille Lahoressa ja Karachissa.

Fakta on kuitenkin myös se, että Pakistan käy pohjoisen syrjäalueilla parhaillaan kahta eri sisällissotaa.

”Pakistanissa on tuomiopäivän julistajia, jotka mieluusti lähettävät köyhiä nuoria räjäyttämään itsensä ja tappamaan muita köyhiä ihmisiä”, Hanif kirjoittaa.

”Mutta jos pienviljelijät ja työläiset olisivat yhtä mieltä tulossa olevasta maailmanlopusta, he tuskin marssisivat kaduilla eri puolilla maata vaatimassa parempaa palkkaa ja parempia työoloja.”

On myös totta, että viiden tähden hotelleja on räjäytetty taivaan tuuliin, samoin moskeijoita, jotka olivat täynnä rukoilemassa olleita uskovaisia.

Mutta Hanif muistuttaa, että parin viime vuoden aikana sadat tuhannet ihmiset Pakistanissa ovat myös osallistuneet Etelä-Aasian lähihistorian suurimpaan rauhanomaiseen poliittiseen liikkeeseen, joka onnistui lopulta syrjäyttämään Pervez Musharrafin sotilasdiktatuurin.

Talebaneilla ei ole Hanifin mukaan minkäänlaista kannatusta Karachissa. Yksi ärhäkkäimmistä talebaneja vastustavista paikallisista puolueista on nimeltään Sunni Tehrik. Heidän kannattajillaan on tuuheat parrat ja tuimat puheet, eikä ulkopuolinen varmasti pystyisi erottamaan heitä heidän vastustamistaan talebaneista.

”Mutta yhtä paljon kuin he vastustavat tv:n uusia muotikanavia, he vihaavat talebaneja, tai talebanisoitumista, kuten Karachissa sanotaan. Jopa paikallinen viinakauppa laittoi ikkunaansa ison julisteen: Varokaa talebanisoitumista.”