tiistai 19. toukokuuta 2009

Tamilitiikerien nousu ja tuho

KU-VIIKKOLEHTI 20.5.2009

Lääkärit ilman rajoja -järjestöllä on ollut tapana julkistaa vuosittain lista kymmenestä humanitaarisesta kriisistä, jotka eivät ole juuri saaneet huomiota maailman medioissa. Sri Lankan saarivaltio Intian kaakkoispuolella oli aiempina vuosina vakituinen vieras vaiettujen uutisaiheiden listalla, mutta ei enää.

Viime päivänä tv:ssä on näytetty kuvia hallitusarmeijan pommituksia paenneista tamilisiviileistä ja uutistenlukijat ovat saaneet opetella lausumaan suomalaisittain hullunkuriselta kuulostavia singaleesin- ja tamilinkielisiä nimiä.

”Olemme tänään vapauttaneet koko maan terrorismin kynsistä”, presidentti Mahinda Rajapaksa julisti eilen Sri Lankan parlamentissa. ”Olemme onnistuneet tuhoamaan yhden pahimmista terroristiryhmistä maailmassa.”

Edellisenä päivänä Sri Lankan armeija ilmoitti surmanneensa itsenäisen tamilien valtion puolesta taistelleiden Tamil Eelamin vapautuksen tiikereiden (LTTE) johtajan Velupillai Prabhakaranin ja joukon muita tamilitiikereiden johtajia näiden yrittäessä paeta taistelukentältä ambulanssin kyydissä.

Hallitus lähetti kaikille matkapuhelimen omistajille tekstiviestin sissipäällikön surmasta, ja paikallinen tv-kanava esitti tiistaina videokuvaa maastopukuisesta ruumiista, jonka uskottiin olevan tamilitiikereiden surmattu johtaja.

Vuodesta 1983 Sri Lankan konfliktissa on saanut surmansa yli 70 000 ihmistä. Tämän vuoden taisteluissa tamilitiikereiden viimeisiä tukikohtia vastaan on kuollut lähes kymmenen tuhatta ihmistä ja sadat tuhannet ovat joutuneet lähtemään kodeistaan.

Sri Lankan kriisin taustoja on etsittävä siirtomaavallan ajoista asti. Brittiläisen siirtomaavallan aikana maan itä- ja pohjoisosien tamilivähemmistö pääsi englanninkielisiin lähetyskouluihin ja Intian Tamil Nadusta kuljetettiin paikallisia tamileja silloisen Ceylonin teeplantaaseille töihin.

Maan itsenäistyttyä vuonna 1948 singaleesienemmistöä edustaneet puolueet saivat vallan, ja pian singaleesistä tehtiin maan ainoa virallinen kieli. Tamileista tuli toisen luokan kansalaisia. Sadat tuhannet intialaisperäiset tamilit karkotettiin Intiaan.

Sri Lankan väestöryhmiä erottaa myös uskonto. Singaleesit ovat pääasiassa buddhalaisia, tamilit hinduja. Molempien väestöryhmien joukossa on myös kristinuskoisia ja muslimeja.

Tamilivähemmistöön kohdistuneiden vainojen jälkeen joukko nuoria tamileja perusti vuonna 1972 Velupillai Prabhakaranin johdolla Tamil Eelamin vapautuksen tiikerit käymään aseellista taistelua itsenäisen tamilivaltion puolesta.

Prabhakaranin esikuvia olivat Intian vapautustaistelun johtohahmoihin kuuluneet Bhagat Singh ja Subhas Chandra Bose. Singh oli marxilainen anarkisti, Intian kansalliskongressin johtaja Bose puolestaan piti Ganhdin väkivallatonta vastarintaa tehottomana ja kehotti intialaisia tarttumaan aseisiin brittiläistä yliherruutta vastaan.

Tamilitiikereiden ensimmäinen aseellinen isku nähtiin vuonna 1975, kun tuolloin 20-vuotias Prabhakaran ampui Jaffnan pormestarin, jota tämä piti syypäänä verilöylyyn, jossa mellakkapoliisi avasi tulen tuhansia tamilien kansainvälisen kulttuuritapahtuman osanottajia vastaan.

Tamilitiikerit käynnistivät varsinaisen aseellisen taistelun 80-luvun alussa, sen jälkeen kun singaleesipoliisien johtama väkijoukko oli polttanut Jaffnan kirjastotalon ja sen sisältämät lähes sata tuhatta kirjaa ja muita tamilien kulttuuriaarteita.

Kostoksi tamilitiikereiden ensimmäiselle iskulle armeijan sotilaita vastaan singaleeseihin kuuluneet väkijoukot hyökkäsivät tamilisiviilejä vastaan maan eteläosissa, raiskasivat naisia ja surmasivat tuhansia ihmisiä.

Hallitus vastasi tamilitiikereiden iskuihin kovin ottein, eivätkä tamilitiikeritkään säälineet siviilejä. Wikipediasta löytyvät omat sivut, joilla on yksityiskohtaisesti lueteltu niin hallituksen kuin tamilitiikereidenkin 26 vuoden aikana tekemät iskut ja kuolonuhrien määrät.

Tamilitiikerit kehittyivät hyvin organisoiduksi armeijaksi, jossa oli parhaimmillaan kymmeniä tuhansia rivisotilaita, joukossa myös naisia. Millään muulla sissiliikkeellä ei tiettävästi ole ollut omia merivoimia sekä salaisista viidakkotukikohdista operoivia omia ilmavoimia.

Tamilitiikerit ottivat käyttöön itsemurhaiskut toistakymmentä vuotta ennen Al-Qaidaa. Vangituksi tulemisen varalta kaikki tiikerisoturit kantoivat kaulassaan syanidikapselia, joka tuli niellä ennen mahdollista kiinnijoutumista, jotta kidutuksesta kuulu hallituksen armeija ei saisi hankittua heiltä salaisia tietoja.

Tamilitiikerien hallitsemilla alueilla maan pohjoisosissa oli
90-luvun alusta viime vuoden loppuun asti lähes parinkymmenen vuoden ajan oma toimiva hallinto, pankkeineen, kouluineen ja tv-asemineen. Tamil Eelamilla oli omat postimerkit, omat poliisivoimat ja oma ihmisoikeusjärjestö.

Viime päivien taisteluissa Sri Lankan tamilien valtio on kuitenkin tuhottu täydellisesti ja pommituksista hengissä säilyneet alueen asukkaat on suljettu armeijan valvomiin leireihin, joita kutsutaan irvokkaasti hyvinvointikyliksi.

Sota-alueiden todellisesta tilanteesta on vaikea saada puolueetonta tietoa, sillä alueelle ei ole päästetty avustusjärjestöjä ja journalisteja.

”Meidän on löydettävä ristiriitoihimme buddhalaiseen ajatteluun perustuva kotimainen ratkaisu, joka on kaikkien yhteisöjen hyväksyttävissä”, presidentti Rajapaksa sanoi eilen uutistoimistojen mukaan.

Presidentti myös kiisti, että Sri Lankassa olisi etnisiä jännitteitä. ”Maassamme ei ole vähemmistöjä, on vain kaksi väestönosaa, joista toinen rakastaa maataan ja toinen ei.”

maanantai 11. toukokuuta 2009

Turmiollista kehitysapua

KU-VIIKKOLEHTI 8.5.2009

Tansanialainen kollega työskentelee uutispäällikkönä maan suurimmassa päivälehdessä. Hän on arvostettu journalisti, taitava työssään ja merkittävä mielipidevaikuttaja maassa. Hän tuntee politiikan sisäpiirit ja on ollut mukana paljastamassa useita maan politiikkaa ravistaneita korruptioskandaaleja. Myös palkka on paikallisen toimittajakunnan parhaita.

Mutta joka kerta tavatessamme mies kertoo hakevansa työtä jostakin lukuisista Tansaniassa toimivista ulkomaisista kansalaisjärjestöistä.

Ulkomaisen järjestön työntekijänä pääsisi matkustamaan enemmän ja palkka olisi hiukan suurempi, vaikka työmäärä olisi varmasti vähäisempi kuin maan johtavan päivälehden uutishuoneessa.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt tansanialaisen kollegan ajatuksenjuoksua, mutta tunnistin oireet, kun vastikään luin sambialaisen taloustutkijan Dambisa Moyon kirjoittaman kirjan Dead Aid (”Kuollut kehitysapu”).

Dambisa Moyon teos on saanut näyttävästi julkisuutta länsimaiden medioissa. Talouslehti Financial Times teki helmikuussa Dambisa Moyosta kokosivun haastattelun, ja vapun alla yhdysvaltalainen Time-lehti listasi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon. Tähän päivään mennessä tämä sambialaisnainen on vieraillut ainakin kuusi kertaa Britannian yleisradion BBC:n eri kanavien keskusteluohjelmissa.

Dambisa Moyo on maailman huippuyliopistoista Harvardista ja Oxfordista valmistunut taloustieteen tohtori. Hän on työskennellyt konsulttina Maailmanpankissa ja viimeksi kahdeksan vuotta kansainvälisten velkapääomamarkkinoiden asiantuntijana sijoitusyhtiö Goldman Sachsissa.

Moyon kirjan teesi on pelkistettynä se, että kehitysapu on turmiollista avunsaajamaiden kansantaloudelle ja pitäisi lopettaa.

Sambialainen taloustutkija ei ole toki ensimmäinen kolmannen maailman maasta kotoisin oleva kehitysavun kriitikko. Kehitysapua on arvosteltu 60-luvulta lähtien ainakin siitä, että se luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota ja voi usein olla tuhoisaa ympäristölle, paikallisyhteisöille ja perinteisille elinkeinoille.

Dambisa Moyon näkökulma on kuitenkin puhtaasti ekonomistinen: kehitysapu ei johda talouskasvuun eikä vähennä köyhyyttä.

Rikkaista maista on sitten 60-luvun alun siirretty köyhiin maihin kehitysapuna yli kaksi biljoonaa dollaria – ja suurin osa siitä nimenomaan Afrikkaan. Moyon mielestä useimmissa Afrikan maissa mittava kehitysapu on itse asiassa ollut keskeisenä syynä dramaattiseen köyhyyteen.

Kun Moyon omassa kotimaassa Sambiassa vielä 60-luvun lopulla useimmat talousindikaattorit osoittivat nousujohteisuutta, vain vuosikymmen myöhemmin maa oli taloudellisesti raunioina.

New Yorkin yliopiston taloustieteen professori Bill Easterly on arvioinut, että mikäli Sambia olisi käyttänyt investointeihin kaiken 60-luvulta asti saamansa kehitysavun, maan bruttokansantuote olisi ollut 90-luvun alussa 20 000 dollaria asukasta kohti, eli Puolan tai Liettuan nykyisen tulotason verran.

Mutta todellisuudessa Sambian kansantuote asukasta kohti oli vuonna 1990 alle 500 dollaria, eli vähemmän kuin vuonna 1960.

”Ulkomailta tullut kehitysapu pönkittää korruptoituneita hallituksia tehden kaupallisista investoinneista vähemmän houkuttelevia. Investointien vähäisyys heikentää talouskasvua, mikä puolestaan johtaa työttömyyteen ja köyhyyden lisääntymiseen. Köyhyyden määrän kasvaessa avunantajat antavat lisää kehitysapua, joka vain kiihdyttää köyhyyden kierrettä”, Dambisa Moyo kirjoittaa.

Kehitysavun ympärille on kuitenkin vuosikymmenten saatossa rakennettu valtavia instituutioita. Moyo laskeskelee, että Maailmanpankissa yksinään on kymmenen tuhatta työntekijää, YK-järjestöjen palkkalistoilla on karkeasti saman verran ihmisiä, ja kaikki kansalaisjärjestöt ja hallitusten kehitysapuvirastot mukaan luettuna kehitysavun piirissä työskentelee noin puoli miljoonaa ihmistä, joiden tehtävänä on pitää huoli siitä, että kehitysyhteistyömäärärahoille on käyttöä.

Kehitysavun konkreettisia kielteisiä vaikutuksia selostaessaan Moyo toteaa, että avun vastaanottajamaissa Afrikassa ei ole toistaiseksi olemassa varsinaista keskiluokkaa, joka maksaisi veroja ja voisi sen myötä edellyttää hallitukselta korkeatasoisia julkisia palveluja. Hallitukset voivat puolestaan viis veisata kansalaisistaan, sillä sehän ei ole näille ikään kuin mitään velkaa. Tärkeämpää on miellyttää niitä, jotka maksavat rahaa, eli ulkomaisia avunantajia.

Tämä johtaa Moyon mukaan vakavaan luottamuspulaan yhteiskunnassa. Kun investoinnit ovat epävarmoja, koulutetuin väestönosa hakeutuu mieluiten ulkomaisten avustusjärjestöjen parempipalkkaisiin töihin.

Dambisa Moyo ehdottaa, että kehitysavun sijasta Afrikan tulisi pyrkiä lisäämään entisestään kaupankäyntiä Kiinan kanssa. Kaupan esteistä olisi päästävä eroon Afrikan maiden välillä, ja vapaakaupan nimissä Afrikan maiden pitäisi vaatia EU:ta ja Yhdysvaltoja luopumaan omista maataloustukiaisistaan.

Moyo kannattaa mikroluottoja ja niin sanottuja köyhien pankkeja. Kaikkein köyhimmälläkin kansanosalla on säästöjä, jotka tulisi saada investoitua tuottavaan työhön. Perulainen ekonomisti Hernando de Soto on arvioinut, että Aasian ja Afrikan köyhien yhteenlaskettujen säästöjen arvo on 40 kertaa enemmän kuin koko maailman kehitysavun määrä viimeisen 50 vuoden aikana.

Dambisa Moyo esittää kaiken kehitysavun lopettamista Afrikassa viiden vuoden siirtymäjaksolla. Sambialaistutkija muistuttaa, että vielä 30 vuotta sitten Afrikan maat Malawi, Burundi ja Burkina Faso olivat rikkaampia kuin Kiina.

”Mikäli monet Aasian maat ovat onnistuneet kehittymään ilman kehitysapua, se on mahdollista myös Afrikassa.”