torstai 30. joulukuuta 2010

Maailma vuonna 2100

KU-VIIKKOLEHTI 31.12.2010

Minun tämänvuotinen joulukirjani oli lentokentältä matkalukemiseksi ostettu pokkari, jossa yhdysvaltalainen geopolitiikan tutkija George Friedman ennustaa maailmanpolitiikan tulevia käänteitä tämän vuosisadan loppuun asti.

Friedman on strategisiin ennusteisiin erikoistuneen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja. The Next 100 Years -kirja ilmestyi vuonna 2009, pian sen jälkeen kun Barack Obama oli valittu Yhdysvaltojen presidentiksi.

Syksyllä julkaistussa pokkaripainoksessa Friedman toteaa, että ulkopolitiikassa Obama on seurannut pitkälti edeltäjiensä jalanjälkiä. Friedmanin teesinä on, että yksittäisillä mailla ja niiden päättäjillä ei ole juuri liikkumavaraa. Obama on joutunut keskelle käynnissä olevaa geopoliittista shakkipeliä, jossa järkevien siirtojen määrä on rajoitettu.

”Presidentit tulevat ja menevät, mutta elämäämme todella muuttavat pidempiaikaiset prosessit jäävät”, Friedman kirjoittaa.

George Friedman osoittaa muutamalla historian esimerkillä, miten hankalaa tulevaisuuden ennustaminen on.

Kuvitellaan maailma kesällä 1900. Lontoo on maailman ehdoton pääkaupunki. Eurooppa kukoistaa ja hallitsee koko maailmaa.

Kuvitellaan maailma sitten 20 vuotta myöhemmin, kesällä 1920. Eurooppa on tuhottu ensimmäisessä maailmansodassa, jossa kuoli miljoonia ihmisiä. Sota päättyi Yhdysvaltojen väliintuloon. Venäjällä kommunistit ovat tulleet valtaan, mutta tuskin pitkäksi aikaa. Varmaa on vain se, että Saksa ei tule enää nousemaan.

Kesä 1940. Saksa on valloittanut Ranskan ja hallitsee lähes koko Eurooppaa – liittoutuneena kommunistisen Neuvostoliiton kanssa.

20 vuotta myöhemmin, kesällä 1960, Saksa on tuhottu sodassa ja hajotettu kahtia. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat miehittäneet lähes koko Euroopan. Puhutaan kylmästä sodasta, mutta todellisuudessa Yhdysvallat on ydinaseineen ylivoimainen suurvalta.

Kesä 1980. Yhdysvallat on hävinnyt pitkän sodan, ei Neuvostoliittoa vaan pikkuista Pohjois-Vietnamia vastaan. Sen jälkeen se on ajettu pois Iranista. Kyetäkseen vastustamaan Neuvostoliiton nousua Yhdysvallat lähestyy Kiinaa.

Kesällä 2000 Neuvostoliitto on aikaa sitten hajonnut. Kiina on kapitalistinen, Eurooppa on yhdentynyt EU:ksi, ja Nato on laajentunut Itä-Eurooppaan. Sodasta ei ole enää tietoa kuin yksittäisissä kriisipesäkkeissä, kuten Kosovossa tai Kongossa.

Syyskuun 11. päivä 2001 käänsi kaiken taas päälaelleen.

Tällä vuosisadalla Yhdysvallat on Friedmanin mukaan maailman ainoa johtava suurvalta. Sillä on ylivoimaisesti suurin talous, suurin teollisuus, ja mittavasta öljyntuonnistaan huolimatta Yhdysvallat on edelleen maailman kolmanneksi suurin öljyn tuottaja. Sillä on otollinen sijainti kahden tärkeimmän valtameren välissä. Aseellisesti Yhdysvallat on täysin ylivoimainen. Sen laivasto hallitsee kaikkia maailman meriä ja sen myötä maailmankauppaa.

Toinen tämän vuosisadan merkittävä ilmiö tulee olemaan väestönkasvun pysähtyminen kaikkialla maailmassa. Euroopassa väkiluku vähenee YK:n mukaan 728 miljoonasta asukkaasta reiluun 500 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. Kaikissa teollisuusmaissa väkiluvun väheneminen ja ikääntyneen väestön osuuden kasvu johtaa jo lähivuosina työvoimapulaan. Valtiot tulevat maksamaan rahaa houkutellakseen kehitysmaista maahanmuuttajia täyttämään työpaikkoja teollisuudessa ja hoiva-alalla.

Öljyn huvetessa kaikkialla maailmassa on ruvettava käyttämään uusiutuvaa energiaa. Tärkeimmäksi energialähteeksi tulee aurinkovoima. Friedman uskoo, että vuosisadan puolivälin jälkeen aurinkovoimaa otetaan talteen avaruuteen kuljetetuilla aurinkokennoilla.

Friedman omistaa suurimman osan kirjastaan spekulaatioille maailmanpolitiikan mahdollisista käänteistä. Sota islamisteja vastaan on hänen mukaansa ohimenevä ilmiö, joka tullaan muistamaan historiankirjoissa suunnilleen yhtä merkittävänä tapahtumana kuin Espanjan ja Yhdysvaltojen sota reilu sata vuotta sitten.

Yhdysvallat haluaa ennen muuta turvata merten ja maailmankaupan herruuden. Sen ei tarvitse voittaa sotia eikä luoda vakautta. Päinvastoin, epävakaus on sille eduksi, sillä se ei halua kilpailevaa suurvaltaa ainakaan Eurooppaan tai Aasiaan.

Kiina on Friedmanin mielestä paperitiikeri, joka on täysin riippuvainen tuotteidensa kysynnästä ulkomailla. Friedman ennustaa, että Kiina hajoaa vuoteen 2020 mennessä, kun vauraan rannikon ja köyhän sisämaan intressit menevät ristiin.

Venäjä taas on Putinin aikana keskittynyt nimenomaan raaka-aineiden, öljyn, maakaasun ja mineraalien, vientiin. Kun Venäjän väkiluku pienenee rajusti, sen on suojattava rajansa etupiireillä. Tiedossa on Friedmanin mukaan miehityssotia Kaukasuksella ja uusia liittoumia Keski-Aasiassa, mutta kun Venäjä yrittää laajentua taas länteen, Yhdysvallat pistää hanttiin ja lopulta myös Venäjä hajoaa.

Vuoteen 2030 mennessä maailmassa on Friedmanin arvion mukaan kolme uutta suurvaltaa. Japani ottaa kaiken hyödyn irti Kiinan hajoamisesta. Turkki on maailman kymmenen suurimman talousmahdin joukossa jo vuoteen 2020 mennessä ja yhdistää keskenään riitaisat Lähi-idän muslimimaat. Puolasta tulee Yhdysvaltojen tuella Euroopan uusi keskusvalta.

Vuosisadan suuri sota käydään Japania ja Turkkia vastaan mannertenvälisillä yliääniohjuksilla. Yhdysvaltojen etuna ovat avaruuteen laukaistut vakoiluasemat, joiden avulla se pystyy tarkkailemaan vastustajien jokaista liikettä.

Yhdysvaltojen asemaa uhkaa Friedmanin skenaariossa yllättäen Meksiko. Työvoimapulan vuoksi Yhdysvallat on houkutellut maahan kymmeniä miljoonia siirtolaisia, ja Teksasissa, Arizonassa ja Kaliforniassa väestön enemmistö on meksikolaisia. Vuosisadan lopulla monet heistä haluavat liittää osavaltiot vanhaan kotimaahansa, josta on kehittynyt vauras talousjätti.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Uutisvuotoja Nigeriasta

KU-VIIKKOLEHTI 17.12.2010

Paljastussivusto Wikileaksin julkaisemat Yhdysvaltojen diplomaattien raportit aiheuttavat hämmennystä eri puolilla maailmaa. Länsi-Afrikan öljyjättiä Nigeriaa ovat viime päivinä kohauttaneet tiedot Shellin entisen johtajan käymistä keskusteluista Yhdysvaltojen suurlähettilään kanssa.

Shellin Saharan eteläpuolisen Afrikan aluejohtaja kehuskeli Yhdysvaltojen suurlähettiläälle, että yhtiö on onnistunut sijoittamaan työntekijöitään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja pystyy näin ollen tarkasti seuraamaan, mitä ministeriöissä tapahtuu.

Wikileaks julkaisi viime viikolla kolme diplomaattiraporttia Shellin johtajan keskusteluista Yhdysvaltojen Nigerian-suurlähettilään ja Lagosin pääkonsulin kanssa.

Yksi raporteista keskittyi Nigerian öljyalueiden turvallisuustilanteeseen. Toinen raportti käsitteli Nigerian valmisteilla olevaa uutta lakia öljyteollisuuden toiminnasta. Kolmas raportti kertoi Yhdysvaltojen Afrikan asioista vastaavan apulaisulkoministerin Johnnie Carsonin tapaamisesta Shellin ja yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden Chevronin ja Exxon Mobilin johtajien kanssa.

Syyskuussa 2008 Shellin johtaja Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen Lagosin pääkonsulin Donna Blairin. Shell-johtaja kertoi pääkonsulille, että Nigerian armeijan erikoisjoukot hyökkäsivät öljyalueen kapinallisia vastaan helikoptereilla. Pickard halusi tietää, oliko Yhdysvalloilla tarkempia tietoja väitteistä, joiden mukaan öljyalueen kapinalliset olivat onnistuneet hankkimaan ilmatorjuntaohjuksia.

Pickardin mukaan armeijan erikoisjoukkojen ja kapinallisten välisessä konfliktissa oli todellisuudessa kyse Riversin osavaltion kuvernöörin ja tätä vastustavan poliitikon välisestä valtataistelusta.

Lokakuussa 2009 Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen suurlähettilään Robin Renee Sandersin Nigerian pääkaupungissa Abujassa. Shellin johtaja pyysi suurlähetystöä keskustelemaan Nigerian edustajainhuoneen puhemiehen kanssa öljyteollisuutta koskevasta lakiesityksestä. Jos laki hyväksyttäisiin sellaisenaan, se pakottaisi öljy-yhtiöt lopettamaan öljynporauksessa vapautuvan kaasun polton, mikä aiheuttaisi yhtiöille miljardiluokan kustannukset.

Kaasunpoltto on öljyvuotojen ohella öljyalueen pahin ympäristöongelma. Kaasua poltetaan Nigerian öljyporausasemilla kymmenen metrin korkuisina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Päästöt köyhdyttävät viljelymaan ja aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.

Ann Pickard kertoi suurlähettiläälle myös Nigerian viranomaisten käymistä keskusteluista Kiinan ja Venäjän öljy- ja kaasuyhtiöiden kanssa uusista öljynporausoikeuksista ja kaasuesiintymien hyödyntämisestä.

”Hän sanoi, että Nigerian hallitus oli unohtanut sen, että Shell oli sijoittanut ihmisiään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja että tämän seurauksena Shell pystyy seuraamaan kaikkea, mitä näissä ministeriöissä tehdään”, suurlähettiläs kirjoitti raportissaan Yhdysvaltojen ulkoministeriölle.

Keskustelun lopuksi puhuttiin myös öljyalueiden turvallisuustilanteesta. Ann Pickard kertoi, että Shellin työntekijät olivat tavanneet israelilaisia turvallisuusasiantuntijoita Bayelsan osavaltiossa. Israelilaisten ansiosta öljy-yhtiöiden ulkomaalaisten työntekijöiden sieppaukset olivat selvästi vähentyneet.

Paljastukset Shellin johtajan yksityisistä keskusteluista Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa ovat saaneet suurta huomiota kansainvälisessä mediassa, mutta Nigeriassa monikaan ei ole yllättynyt uusista tiedoista.

”Paljastukset eivät sinänsä tuo ilmi mitään hirveän uutta tai mitään sellaista, mitä asioista perillä olevat nigerialaiset eivät jo tietäisi”, kirjoittaa Oxfordin yliopiston nigerialainen politiikantutkija Kathryn Nwajiaku-Dahou brittilehti Guardianissa.

Nigeriassa kaikki tietävät, että Shellillä ja muilla öljy-yhtiöillä on hyvin läheiset välit valtaapitävien kanssa. Vuonna 1993 armeijan mitätöimien vaalien jälkeen maan väliaikaiseksi presidentiksi nimettiin Shellin johtaja Ernest Shonekan.

Maan nykyinen öljyministeri Diezani Allison-Madueke työskenteli aikoinaan 15 vuotta Shellissä. Vuonna 2006 hänet nimitettiin Nigerian Shellin tiedotusjohtajaksi ja ensimmäisenä naisena myös Nigerian Shellin johtokunnan jäseneksi.

Huhtikuussa öljyministerinä aloittaneen Allison-Madueken isä oli Shellin ensimmäisiä nigerialaisia ylempiä työntekijöitä. Tytär varttui Shellin aidatulla asuinalueella, kävi Shellin päiväkotia ja Shellin koulua. Hän on nykyään naimisissa Nigerian merivoimien entisen komentajan kanssa.

Shellillä on Nigeriassa myös omat poliisivoimat, ja öljyalueilla yhtiö toimii tiiviissä yhteistyössä armeijan erikoisjoukkojen kanssa.

Viikonloppuna nigerialaiset ympäristöaktiivit vaativat rikostutkinnan aloittamista Shellin johtajien ”maanpetoksellisesta toiminnasta”.

”Shellistä on tullut pseudopoliittinen organisaatio, joka pyrkii ottamaan maassa poliittisen vallan ja toimimaan vastoin Nigerian kansallisia etuja, maan turvallisuutta ja itsenäisyyttä”, totesi ympäristöjärjestö Environmental Rights Actionin (ERA) toiminnanjohtaja Nnimmo Bassey.

ERA:n mukaan öljyteollisuutta koskeva laki on onnistuttu vesittämään tehokkaasti uuden öljyministerin astuttua virkaan, eikä parlamentti ole vielä hyväksynyt uutta lakia.

Ympäristöjärjestön mielestä hallituksen tulisi pikaisesti selvittää, ketkä sen ministeriöiden työntekijöistä ovat todellisuudessa Shellin agentteja, ja nämä ihmiset tulisi erottaa virastaan.

Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa vuolaasti puhunut Ann Pickard ei enää vastaa Nigerian Shellistä, vaan toimii nykyään Australian Shellin maajohtajana. Hän on Yhdysvaltojen kansalainen.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Oikeutta öljyalueen ihmisille

KU-VIIKKOLEHTI 3.12.2010

Uusista Wikileaks-paljastuksista kertovat uutiset saanevat ensi viikolla hetkeksi hiukan vähemmän palstatilaa, kun Tukholmassa jaetaan jokavuotiset Nobel-palkinnot fysiikan, kemian, lääketieteen, taloustieteen ja kirjallisuuden alalla ansioituneille henkilöille. Nobelin rauhanpalkinto luovutetaan perinteisesti Oslon kaupungintalolla.

Ruotsin mediassa itse palkintotilaisuuksiakin suuremman huomion saa varmasti kuninkaanlinnan Nobel-vastaanotto, jonka pukuloistoa ja tarjoamisia seurataan länsinaapurissa kuin meillä itsenäisyyspäivän linnanjuhlia.

Maailman hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta paljon tärkeämmät palkinnot jaetaan kuitenkin jo maanantaina Ruotsin valtiopäivätalossa Tukholmassa pidettävässä Right Livehood Award -palkinnonjakotilaisuudessa. Tämä vaihtoehtonobeliksi kutsuttu ”oikean elämisen palkinto” myönnetään tänä vuonna nigerialaiselle ympäristönsuojelijalle, Amazonin sademetsien alkuperäiskansoja puolustavalle piispalle, nepalilaiselle ruohonjuuritason kehitysaktivistille ja israelilaiselle lääkärien ihmisoikeusjärjestölle.

Right Livelihood -palkintoja on jaettu Tukholmassa vuodesta 1980 lähtien. Ajatuksen takana on postimerkkien keräilijä ja entinen europarlamentaarikko Jakob von Uexkull, jonka mielestä Nobel-palkinnot keskittyvät liiaksi teollisuusmaiden intressien ympärille. Right Livelihood -palkinto on yleensä annettu ihmisille ja järjestöille, jotka tekevät käytännön työtä ympäristön, ihmisoikeuksien ja köyhyyden poistamisen puolesta.

Tämänvuotisista Right Livelihood -palkinnon saajista ennestään tunnetuin on nigerialainen ympäristönsuojelija Nnimmo Bassey, joka palkitaan ”öljyntuotannon ekologisten ja inhimillisten kauheuksien paljastamisesta ja innoittavasta työstään ympäristöliikkeen vahvistamiseksi Nigeriassa ja koko maailmassa”.

Bassey työskentelee toiminnanjohtajana Nigerian öljyalueen asukkaiden ympäristöoikeuksien puolesta kamppailevassa Environmental Rights Action -järjestössä (ERA). Vuodesta 2008 hän on toiminut myös Kansainvälisen Maan ystävien puheenjohtajana.

Bassey on koulutukseltaan arkkitehti, mutta Nigerian sotilasvallan aikana hän liittyi mukaan ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Vuonna 1990 armeijan erikoisjoukot surmasivat Umuechemin kylässä 80 ihmistä, jotka olivat osoittaneet mieltään Shellin öljynporausasemalla. Pian tämän jälkeen Bassey perusti ERA-järjestön dokumentoimaan öljyntuotannon aiheuttamia ympäristötuhoja ja ihmisoikeusloukkauksia ja kamppailemaan niitä vastaan.

Sotilashallinnon aikana Bassey oli useasti vangittuna ja häntä kiellettiin matkustamasta ulkomaille kertomaan Shellin ja muiden ylikansallisten öljy-yhtiöiden toiminnasta Nigeriassa. ERA oli keskeisesti mukana käynnistämässä kansainvälistä Shellin vastaista boikottikampanjaa kirjailija Ken Saro-Wiwan hirttämisen jälkeen vuonna 1995.

Nnimmo Bassey saapuu Tukholmaan suoraan YK:n ilmastokokouksesta Cancunista Meksikosta. Basseyn johtama Kansainvälinen Maan ystävät on ilmastokokouksen aikana arvostellut rajusti päästökaupan kytkemistä mukaan neuvotteluihin.

”Täällä ei juuri lainkaan puhuta teollisuusmaiden päästöjen vähentämisestä ja ylikulutuksen hillitsemisestä. Mitä erilaisimpia ehdotuksia esitetään sen sijaan siitä, miten päästöoikeuksilla voidaan käydä kauppaa. Mutta päästökauppa ei todellisuudessa vähennä päästöjä”, Bassey raportoi paikan päältä Cancunista.

Matkalla Meksikoon Bassey kävi Ecuadorissa nostamassa yhdessä paikallisten ympäristöaktivistien kanssa oikeuskanteen öljy-yhtiö BP:tä vastaan sen Meksikonlahdella aiheuttamasta ympäristötuhosta. Ecuadorin uuden perustuslain mukaan myös luonnolla on yleismaailmalliset oikeudet.

Ecuadorin oikeuskanteessa BP:tä ei pyydetä maksamaan vahingonkorvauksia, sillä öljyvuodon aiheuttama ympäristötuho ei ole korvattavissa millään rahasummalla. Yhtiötä vaaditaan sen sijaan vähentämään öljyntuotantoaan muualla maailmassa Meksikonlahden öljyvuodon suuruutta vastaavalla määrällä öljyä.

”BP:n vuoto on saanut paljon julkisuutta, ja hyvä niin. Mutta Nigeriassa ruostuneista öljyputkista vuotaa ympäristöön joka vuosi Meksikonlahden öljyvuotoa vastaava määrä öljyä. Jossain päin Nigerjoen suistoaluetta on aina meneillään öljyvuoto”, Bassey toteaa.

Öljyvuotojen ohella toinen vakava ympäristöongelma ovat kaasuloimut. Öljynporauksessa vapautuvaa kaasua poltetaan Nigeriassa kymmenen metrin korkuisina valtavina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Happosateiden vuoksi maa on viljelykelvotonta ja vesistöissä kalat kuolevat. Päästöt aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.

ERA-järjestö on auttanut Nigerian öljyalueilla kyläläisiä peräämään oikeuksiaan tuomioistuimissa. Vuonna 2005 liittovaltion ylioikeus määräsi Shellin lopettamaan kaasun polton Iwerekhanin kylässä. Tuomioistuimen mukaan kaasuloimut loukkaavat alueen asukkaiden oikeutta elämään ja ihmisarvoon ja ovat siten Nigerian perustuslain vastaisia.

Silti kaasun loimutus jatkuu edelleen – Shellin mukaan sen vuoksi että se ei alueen levottomuuksien vuoksi ole päässyt asentamaan kaasun talteenottoon tarvittavaa laitteistoa.

Oikeusjutut Shelliä vastaan on viety myös ulkomaille. New Yorkissa Shell vetäytyi oikeudenkäynnistä, jossa sitä syytettiin osallisuudesta Ken Saro-Wiwan ja kahdeksan muun ogoni-kansaan kuuluneen miehen teloituksiin. Shell kiisti syytteet mutta maksoi surmattujen miesten omaisille 15,5 miljoonaa dollaria jutun sovittelusta.

Parhaillaan Haagissa Hollannissa käsitellään oikeusjuttua, jossa neljä nigerialaista kalastajaa ja pienviljelijää vaatii Shelliä puhdistamaan putkivuotojen aiheuttamat öljytuhot pelloilta ja vesistöistä ja maksamaan vahingonkorvauksia öljytuhon vuoksi menetetyistä elinkeinoista.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Yhteisömediaa Tansaniassa

KU-VIIKKOLEHTI 19.11.2010

Viime päivät ovat olleet kiireistä aikaa Mtukwao Community Median pienessä toimistossa ja studiossa Tansanian cashewpähkinäviraston rakennuksessa Mtwarassa.

Muutaman neliön kokoisen studion puolella on editoitu kuvamateriaalia, jossa paikalliset asukkaat kommentoivat hallituksen suurta valtakunnallista maatalouden kehittämiskampanjaa. Toimiston puolella järjestön hallintomies Said Swallah on soitellut läheiseen Mikindanin kylään pystytettävän yhteisömediakeskuksen laitteiden perään ja sopinut äänieristeiden asentamisesta vastavalmistuneeseen radiorakennukseen.

Viime kuussa Mtukwao Media järjesti kymmenelle alueen nuorelle viikon mittaisen mediakurssin, jolla opeteltiin videokuvauksen, editoinnin ja radiotyön perusteita.

Heti kurssin jälkeen osanottajat pääsivät mukaan dokumentoimaan YK:n kehitysjärjestön UNDP:n rahoittamaa vaalikoulutusprojektia Mtwaran maaseudun kylissä. Äänestäjien koulutushanke huipentui pari viikkoa sitten pidettyihin Tansanian parlamentti- ja presidentinvaaleihin.

Loppukuusta Mtwarassa järjestetään vielä seminaari yhteisömedian roolista maaseudun kehityksessä.

Suomalaisten journalistijärjestöjen perustama Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes on käynnistänyt tänä vuonna yhteistyöhankkeen Mtukwao Community Median kanssa. Kolmivuotisen hankkeen aikana Tansanian etelärannikon Mtwaraan rakennetaan yhteisöradioasema, järjestetään mediakursseja nuorille aloitteleville journalisteille ja tuetaan yhteistyökumppanin omia osallistavia videotuotantoja.

Mtukwao Media on pieni paikallinen kansalaisjärjestö, joka uskoo maaseudun tulevaisuuteen. Yhteisömediatoiminnalla pyritään herättämään keskustelua maaseudun tavallisille ihmisille tärkeistä aiheista. Ajatuksena on, että maaseudun syrjäseutujen asukkaat ovat parhaita asiantuntijoita löytämään ratkaisuja oman lähialueensa ongelmiin.

Yhteisövideotuotannoissa kyläläiset kokoontuvat aluksi yhteen ruotimaan milloin mitäkin pulmaa. Kyläläisten esittämien näkemysten pohjalta haastatellaan myös kyseisistä asioista vastaavia paikallisia viranomaisia. Valmiiksi editoidut dokumenttiohjelmat esitetään myöhemmin videotykillä kuvauksiin osallistuneissa kylissä, muissa alueen kylissä ja lopuksi myös valtakunnallisilla tv-kanavilla.

Radio-ohjelmat on toistaiseksi lähetetty Tansanian yleisradion aluekanavalla ja paikallisella kaupallisella kanavalla.

Yhteisömedian tulokset Mtwarassa ovat olleet rohkaisevia. Mtukwao Median tekemä radio-ohjelmasarja vaikutti keskeisesti siihen, että cashewpähkinöiden myyntiketju muuttui oikeudenmukaisemmaksi. Cashewpähkinät ovat Mtwaran alueen tärkein vientituote.

Radio-ohjelmien herättämän keskustelun ansiosta alueen kaikki cashewpähkinät myydään nyt tuottajien osuuskunnalle. Aiemmin keinottelijat kävivät kylissä ostamassa jalostamattomat pähkinät pilkkahintaan.

”Kyläläisten saamat tulot ovat nyt moninkertaistuneet”, kertoo Mtukwaon puheenjohtaja, toimittaja Fakihi Mussa.

”Lisätulot on investoitu esimerkiksi kouluihin, kuorma-auton hankintaan tai uusien cashewpuuntaimien jalostamiseen.”

Tansaniassa on vain muutama toimiva yhteisöradio, mutta myös muualla maassa vaikutukset ovat olleet hyvin myönteiset.

”Maasai-heimon alueella Manyarassa Pohjois-Tansaniassa yhteisöradion ansiosta tietoisuus ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista on parantunut”, kertoo tansanialaisen Tumaini-yliopiston tutkija Ordination Mgongolwa.

Mgongolwan mukaan karjanhoito on tehostunut. Hallinto on kohentunut kaikilla hallinnon tasoilla. Tietoisuus ympäristöongelmista ja ympäristönsuojelun tarpeesta on kasvanut. Alueen asukkaiden yleinen terveydentila on parantunut, erityisesti naisten keskuudessa.

Ruotsin hallituksen kehitysyhteistyöviraston Sidan teettämässä arvioinnissa radion tärkeimpänä kehitysvaikutuksena pidettiin kuitenkin sitä, että se antoi maaseudun asukkaille äänen.

”On tärkeää, että ihmiset kuulevat oman äänensä radiossa”, iäkkäämpi maasaimies arveli. ”Kun kuulemme oman äänemme radiossa, se merkitsee sitä, että myös muut ihmiset kuulevat, mitä me sanomme. Tämä on suuresti kohentanut meidän omanarvontuntoamme.”

Ordination Mgongolwa muistuttaa, että suurissa osissa Tansanian maaseutua ihmiset elävät yhä luontaistaloudessa vailla kunnollisia hyvinvointipalveluja. Maaseudulla kärsitään taudeista, köyhyydestä ja lukutaidottomuudesta. Tiet ovat surkeita, eikä kaukaisemmissa kylissä ole edelleenkään sähköä. Maaseututaajamissa ruuan hinnan kallistuminen on heikentänyt elintasoa.

”Afrikan maissa maaseudulla tuotetaan miltei kaikki raaka-aineet ja luonnonvarat, joista kansakunta hankkii tulonsa. Kaupungeissa asuva eliitti on kuitenkin sulkenut korvansa maaseudun asukkaiden ahdingolta. Eliitille riittää, että maaseutu tuottaa raaka-aineita mahdollisimman alhaisin työvoimakustannuksin”, Mgongolwa toteaa.

Tutkijan mielestä yhteisöradiotoiminnalla voidaan merkittävästi parantaa ihmisten elämänlaatua maaseudulla.

”Kaupallisten kanavien keskittyessä lähinnä musiikin soittoon yhteisöradio voi toimia opetuksen ja kansalaiskasvatuksen välineenä. Yhteisöradiot ovat myös keskustelukanavia, joissa ihmiset voivat vaihtaa ajatuksia alueen kehitystä koskevista hankkeista ja suunnitelmista.”

Mgongolwan mukaan toimiva tiedonkulku on yksi demokraattisen yhteiskunnan perusedellytyksistä.

”Asioista hyvin perillä olevat kansalaiset voivat paremmin edellytyksin vaatia hallinnoltaan vastuullisuutta – ei pelkästään vaalien alla, vaan jatkuvasti.”

torstai 4. marraskuuta 2010

Ylipäällikköä odotellessa

KU-VIIKKOLEHTI 5.11.2010

Liityin jokin aika sitten mukaan yhdysvaltalaisen yksityisen tiedusteluyhtiön Stratforin koeajaksi myönnettävään maksuttomaan sähköpostipalveluun ja aloin saada yhtiön turvallisuuspoliittisia katsauksia sähköpostiini miltei päivittäin.

Austinissa Teksasissa päämajaansa pitävän Stratforin päätuotteena ovat ”strategiset ennusteet”. Asiakkaita ovat lähinnä suuret ylikansalliset yhtiöt ja eri maiden hallitusten turvallisuuspolitiikkaa seuraavat viranomaiset. Uusista markkinointitarjouksista päätellen Stratfor yrittää nyt houkutella tilaajiksi myös yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kansainvälisestä politiikasta.

Viime viikolla sähköpostiin tupsahti Stratforin tiedustelupäällikön laatima geopoliittinen viikkokatsaus Yhdysvaltojen kongressivaalien vaikutuksista presidentti Barack Obaman loppukauden politiikkaan. Teksti olikin lopulta hurjaa luettavaa.

Strategiaennusteen mukaan oli selvää, että demokraatit häviävät vaalit ja Obaman loppukauden aikana lakiesitysten läpivieminen tulee olemaan hankalaa ilman republikaanien tukea. Mutta Obamalla on myös toinen vaihtoehto. Hän voi presidenttikautensa loppuajaksi keskittyä ulkopolitiikkaan ja kohottaa kannatustaan osoittamalla vahvuutta ulkopolitiikan johtajana.

Tiedusteluyhtiön mukaan paras vaihtoehto olisi hyökätä Iraniin. Hyökkäyksen perusteluna käytettäisiin sitä, että Iran on aikeissa rakentaa ydinaseen.

Stratforin viikkokatsauksessa kuvaillaan yksityiskohtaisesti tulevaa sotaa, joka koostuisi pääasiassa raskaista ilmapommituksista. Sota kestäisi useita kuukausia, kuten Jugoslavian pommitukset vuonna 1999. Katsauksessa käydään myös läpi riskejä, joita saattaisi syntyä, mikäli Iran turvautuisi terrori-iskuihin tai onnistuisi katkaisemaan öljykuljetukset Persianlahdelta Intian valtamerelle.

”Keskittyminen ulkopolitiikkaan on järkevää, mikäli Obama haluaa esiintyä tehokkaana asevoimien ylipäällikkönä, ja Iran on looginen kohde”, katsauksessa päätellään.

Stratforin logiikan takana oli ajatus, että voidakseen tulla valituksi toiselle presidenttikaudelle vuonna 2012 Obaman pitäisi jollain ilveellä kyetä nostamaan kannatuslukujaan.

Obama ei silti ole demokraattien ainoa vaihtoehto. Viime viikolla kerrottiin, että joukko demokraattipuolueen keskeisiä vaikuttajia on jo keskustellut Obaman neuvonantajien kanssa siitä, että tämä luopuisi tulevasta presidenttikisasta puolueen edun nimissä.

Presidentti Bill Clintonin entinen talousneuvonantaja Rob Shapiro tokaisi jo aiemmin, että vain jokin syyskuun 11. päivän tai Oklahoman pommi-iskun kaltainen dramaattinen tapahtuma voi enää pelastaa Obaman.

Washington Post -lehden veteraanikolumnisti David Broder kuitenkin palautti keskustelun takaisin Obaman uudelleenvalintaan ja ulkopolitiikkaan. Viime sunnuntaina ilmestyneen kolumnin lähtökohtana oli, että talous tulee saada kasvuun, jotta Obama voisi tulla valituksi toiselle kaudelle. Broderin mukaan varma keino talouskasvuun olisi sota.

”Kuinka Franklin D. Roosevelt lopulta ratkaisi suuren laman? Sillä, että Yhdysvallat lähti mukaan toiseen maailmansotaan.”

Broderin mukaan sota Irania vastaan saisi aseteollisuuden kasvuun ja talouden pyörät pyörimään. Sodalla olisi vahva kannatus myös kongressin republikaanien keskuudessa.

”Koko kansa kannattaisi Obamaa, sillä Iran on tämän vuosituhannen suurin uhka maailmalle. Mikäli Obama pystyy estämään Iranin pyrkimykset ydinasevallaksi, hän tekee maailmasta turvallisemman ja hänet tullaan muistamaan yhtenä historian kaikkein menestyksekkäimpänä presidenttinä.”

Iranin ilmapommituksia saatetaan todella olla jo suunnittelemassa, ja Yhdysvaltojen sisäpoliittinen strategiapeli voi muutenkin pakottaa presidentti Obaman tukijoukkoineen keskittymään aiempaa enemmän nimenomaan turvallisuuspolitiikkaan ja lietsomaan terrorismin uhkaa.

Tämä selittää myös sen, miksi Obama viime perjantaina asteli Valkoisen talon lehdistöhuoneen tv-kameroiden eteen kertomaan epäilyttävistä paketeista, jotka oli lähetetty Jemenistä kuriiripalvelujen välityksellä Chicagossa sijaitsevien synagogien osoitteisiin.

Obama väitti lehdistötilaisuudessa, että ”alustavien tutkimusten mukaan paketit sisälsivät ilmeisesti räjähtävää ainetta”. Jemenin presidenttiin oli oltu jo yhteydessä, ja Yhdysvallat tekisi Obaman mukaan kaikkensa Al-Qaidan ja muiden väkivaltaisten ääriliikkeiden kitkemiseksi kaikissa muodoissaan.

Dubaista ja East Midlandsin rahtilentokentältä Englannista talteen otetut paketit olivatkin viikonloppuna suurin kansainvälinen uutinen maailmalla. Taustajutuissa kerrottiin Arabian niemimaan Al-Qaidan toiminnasta Jemenissä.

”Kunnes saamme alueen hallintaamme, Al-Qaidalla tulee olemaan siellä tukikohtansa ja he jatkavat räjähteiden laukaisemista meitä vastaan”, terrorisminvastainen konsultti Evan Kohlmann muotoili asian tv-kanava NBC:n uutisissa.

Barack Obama oli kuitenkin ensimmäinen henkilö, joka julkisesti väitti, että paketeissa oli räjähteitä.

Britannian yleisradion BBC:n haastattelemat brittipoliisit kertoivat aiemmin, että kuriiriyhtiö UPS:n rahtikoneessa ollut paketti sisälsi printterin mustesäiliön, johon oli yhdistetty piirilevy ja johtoja, mutta räjähteistä ei löydetty jälkeäkään.

Scotland Yardin mukaan esine oli ”potentiaalisesti uhkaava, mutta ei missään tapauksessa kokonainen pommi”.

Yhdysvaltojen liittovaltion poliisin FBI:n mukaan paketissa ei ollut räjähteitä.

Brittiläiset räjähdetutkijat arvelivat, että kyse oli mahdollisen pentriittipommin osista, mutta aineen räjäyttämiseen olisi tarvittu myös sytytin.

Laserprintterin mustesäiliöön kyhätyistä viritelmistä julkaistiin myöhemmin myös kuvia. Presidentti Obaman turvallisuusneuvonantaja John Brennan kertoi, että hänen käsityksensä mukaan pommit oli suunniteltu räjähtämään itsestään – ilman sytytintä ja ilman laukaisijaa.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Imperiumin vastaisku

KU-VIIKKOLEHTI 22.10.2010

Yksi vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien merkittävimmistä seurauksista on ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien määrän hurja kasvu eri puolilla maailmaa terrorisminvastaisen sodan nimissä.

Virallisesti Yhdysvaltojen armeijalla, laivastolla ja ilmavoimilla on tänä päivänä 712 sotilastukikohtaa ulkomailla – 95 prosenttia kaikkien maiden ulkomailla olevista sotilaallisista tukikohdista.

Todellisuudessa Yhdysvaltojen tukikohtia on kuitenkin selvästi enemmän, sillä monet niistä ovat salaisia tai näennäisesti isäntämaan armeijan omia tukikohtia tai ne on muista syistä jätetty mainitsematta Yhdysvaltojen puolustusministeriön vuosittain julkaisemissa tukikohtakiinteistöjen luetteloissa.

Yhdysvaltojen ulkomaantukikohdissa työskentelee kaikkiaan yli puoli miljoonaa sotilasta, vakoojaa, teknikkoa, sotilaskouluttajaa ja siviiliurakoitsijaa.

Kalifornian yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Chalmers Johnsonin mielestä juuri tukikohtien pystyttäminen on ollut Yhdysvaltojen viimeaikaisten sotien varsinaisena päämääränä ja terrorismi on usein pelkkä tekosyy.

”Todellinen syy Yhdysvaltojen uusien sotilastukikohtien rakentamiselle pitkin päiväntasaajaa on laajentaa imperiumiamme ja vahvistaa sotilaallista ylivaltaamme maailmassa”, Chalmers Johnson kirjoittaa vasemmistolaisella Common Dreams -sivustolla.

Afganistanin ja Irakin sotien ansiosta Yhdysvallat onnistui perustamaan ainakin 40 uutta pysyvää tukikohtaa Lähi-itään ja Keski-Aasian maihin – Venäjän ja Kiinan naapuriin.

Afganistanin hyökkäyksen alussa Yhdysvallat rakensi lentotukikohdat Bagramiin Kabulin lähelle, Kandahariin sekä Shindandiin reilun sadan kilometrin päähän Iranin rajalta. Vuoden 2005 jälkeen eri puolille maata on noussut yhdeksän uutta tukikohtaa.

Näiden lisäksi Yhdysvalloilla on nyt käytössään Manasin lentotukikohta Kirgisian pääkaupungin Bishkekin lähellä, Qarshin lentotukikohta Uzbekistanissa sekä kolme lentotukikohtaa Pakistanissa.

Vaikka Yhdysvallat elokuussa ilmoitti lopettaneensa sotatoimet Irakissa, sillä on maassa edelleen 14 pysyvää tukikohtaa. Niistä suurin ja tärkein on Baladin lentotukikohta Bagdadin pohjoispuolella. Camp Anacondaksi kutsutun tukikohdan koosta kertoo se, että alueella olevien 20 000 sotilaan käytössä on yhdeksän eri bussilinjaa.

Irakin sodan aikana pystytettiin tukikohdat myös Qatariin, Bahrainiin, Omaniin, Arabiemiraatteihin sekä tietysti Kuwaitiin, jonka pinta-alasta neljäsosa on ollut parhaimmillaan Yhdysvaltojen sotavoimien hallussa.

Jordaniaan rakennettiin useita salaisia tukikohtia Irakin ja Syyrian rajalle.

Irakin hyökkäyksen aikana Yhdysvallat otti käyttöön lentotukikohtia myös Bulgariassa, Romaniassa, Unkarissa ja Puolassa.

Uuden tukikohtaverkoston rakentaminen on tapahtunut vähin äänin, ikään kuin terrorisminvastaisen sodan sivutuotteena. Uutismedia ei ole juuri ehtinyt kiinnittää huomiota asiaan, mutta kansainvälisen politiikan erikoislehti Foreign Policy -lehti listasi jo vuonna 2006 Yhdysvaltojen uuden ulkopolitiikan tärkeimmät tukikohdat. Joukkoon mahtui kolme vanhaa sotilastukikohtaa ja kolme täysin uutta.

Baladin lentotukikohta Irakissa oli lehden mukaan tärkeä nimenomaan ”Yhdysvaltojen voiman osoittamiseksi koko Lähi-idän alueella”.

Bezmerin lentotukikohta Bulgariassa taas oli edullisempi ylläpitää kuin Yhdysvaltojen vanhat tukikohdat Länsi-Euroopan maissa, ja se sijaitsi lähempänä Lähi-idän ja Keski-Aasian mahdollisia kriisipesäkkeitä. Huomionarvoista oli myös se, että bulgarialaiset tuskin tulevat protestoimaan Yhdysvaltojen tulevia sotatoimia vastaan, kuten poliitikot ja kansalaiset Saksassa tai Italiassa.

Manasin tukikohdasta Kirgisiassa lehti totesi, että se sijaitsee lähellä Kaspianmeren valtavia energiavaroja ja myös lähellä Venäjää ja Kiinaa.

Yhdysvaltojen vanhoista tukikohdista tärkeimpiä olivat lehden mukaan Diego Garcian saari Intian valtameressä, Guamin saari Tyynellämerellä sekä viime aikoina lähinnä vankileirinä käytetty Guantánamon laivastotukikohta Kuubassa.

Yhdysvaltojen tukikohtia on pystytetty myös muihin maanosiin. Jugoslavian sodan aikana Yhdysvallat rakensi tukikohdat Albaniaan, Bosniaan, Kosovoon ja Makedoniaan. Suurin näistä tukikohdista on Kosovossa sijaitseva Camp Bondsteel, jonka urakoitsijana oli George W. Bushin varapresidentin Dick Cheneyn Halliburton-yhtiö.

Somalian YK-operaation aikana Yhdysvallat otti käyttöönsä Adenin laivastoaseman Jemenissä. Jemenin islamisteihin yhdistetyn nigerialaisnuorukaisen viimejouluisen lentokonepommiyrityksen jälkeen Yhdysvallat sai luvan rakentaa uuden tukikohdan Jemenille kuuluvalle Sokotran saarelle.

Afrikassa Yhdysvalloilla on tukikohdat Djiboutissa, Keniassa, Etiopiassa, Ugandassa, Senegalissa, Liberiassa, Mauritaniassa, Sao Toméssa ja Principessä sekä Pohjois-Afrikan maissa Marokossa, Algeriassa, Tunisiassa ja Egyptissä. Salaisia koulutusleirejä, lentokenttiä ja tutka-asemia kerrotaan olevan myös Botswanassa, Gabonissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Malissa, Nigerissä, Ruandassa, Tansaniassa ja Tšadissa.

Latinalaisessa Amerikassa Yhdysvallat on rakentanut huumeidenvastaisen sodan nimissä tukikohdat Kolumbiaan, Hondurasiin, El Salvadoriin sekä Venezuelan edustalla sijaitseviin, Hollannille kuuluviin saariin Arubaan ja Curaçaoon. Yhdysvaltojen lentotukikohta Mantassa Ecuadorissa kuitenkin suljettiin viime vuonna pitkällisten protestien jälkeen, kun kävi ilmi, että Yhdysvallat käytti tukikohtaa Kolumbian Farc-sissien vastaiseen sotaan.

Filippiineillä puolestaan Yhdysvallat pakotettiin sulkemaan tukikohtansa vuonna 1992 ja uusien tukikohtien perustaminen kiellettiin lailla. Vuoden 2001 syksynä yhdysvaltalaisjoukot kuitenkin palasivat Filippiineille taistelemaan Abu Sayyafin islamilaisia kapinallisia vastaan. Mindanaon saarelle on perustettu useita Yhdysvaltojen tukikohtia, joita kutsutaan sotilaskielellä ”turvallisuusyhteistyöasemiksi”. Abu Sayyafin sissit muistetaan Suomessa parhaiten Jolon panttivankikriisistä vuonna 2000.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Sotahaukkojen todelliset tavoitteet

KU-VIIKKOLEHTI 8.10.2010

Niille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, millä kaikilla tavoilla vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumat muuttivat maailmanpolitiikkaa ja etenkin Yhdysvaltojen asemaa maailmassa, suosittelen tutustumista yhdysvaltalaisen tutkijan F. William Engdahlin kirjaan Full Spectrum Dominance.

Kirjan nimi, ”Täydellinen maailman herruus”, viittaa Yhdysvaltojen asevoimien kesällä 2000 lanseeraamaan doktriiniin, jossa pyrkimyksenä oli kontrolloida koko maailmaa, maalla, merellä, ilmassa ja avaruudessa – sekä myös tiedonvälitystä ja viestintää.

Engdahl on kolunnut läpi suuren määrän Yhdysvaltojen asevoimien ja Bushin hallinnon takana olleiden uuskonservatiivien asiakirjoja. Syyskuussa 2000 julkaistussa uuskonservatiivien Project for the New American Century
-järjestön raportissa Rebuilding America’s Defences peräänkuulutettiin Yhdysvaltojen sotilaallista maailmanherruutta ja vaadittiin asevoimien vallankumouksellista uudistusta.

Raportissa todettiin myös, että tällaisen muutoksen aikaansaaminen olisi pitkällinen prosessi ”ilman jonkinlaista katastrofaalista tapahtumaa, joka ohjaisi kehitystä haluttuun suuntaan – kuten uusi Pearl Harbor”.

Pearl Harborilla viitattiin Japanin ilmaiskuun vuonna 1941 Yhdysvaltojen Havaijilla sijaitsevaan laivastotukikohtaan. Hyökkäyksen seurauksena Yhdysvallat lähti mukaan toisen maailmansotaan.

Engdahlin mukaan kylmän sodan päättyminen oli takaisku Yhdysvaltojen vaikutusvaltaiselle niin sanotulle sotilaallis-teolliselle kompleksille, johon lukeutuvat paitsi asevoimat ja aseteollisuuden suuryhtiöt myös kaikki näiden raaka-ainevalmistukseen, huoltoon ja rakennustöihin erikoistuneet alihankkijat.

Sodan uhan vähennyttyä puolustusmäärärahoja leikattiin ja tukikohtia suljettiin.

Asevoimien ja ulkopolitiikan taustavaikuttajilla oli kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat, jotka juonsivat juurensa toisen maailmansodan päättymisen aikaisiin linjauksiin ”amerikkalaisesta vuosisadasta”. Yhdysvaltojen taloudellinen ja sotilaallinen yliherruus edellytti valmiutta ennaltaehkäisevään ydiniskuun Neuvostoliittoa vastaan.

1900-luvun alun brittiläinen geopolitiikan tutkija Halford Mackinder piti pohjoista Euraasiaa hallitsevaa Venäjää ”maantieteellisenä keskusvaltana” ja ”sydänmaana”, jonka mahdollinen laajentuminen uhkasi brittiläisen imperiumin ylivaltaa.

Presidentti Jimmy Carterin entinen turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kutsui Euraasiaa maailmanpolitiikan shakkilaudaksi, jonka tapahtumat vaikuttivat keskeisesti Yhdysvaltojen valta-asemaan.

Syyskuun 11. päivän tapahtumat olivat Bushin hallinnolle joka tapauksessa ”kuin uusi Pearl Harbor” – oli iskujen takana sitten kuka hyvänsä. Yhdysvallat hyökkäsi pian Afganistaniin ja Irakiin. Poliitikot puhuivat terrorismista ja joukkotuhoaseista, mutta todellisuudessa molempien maiden miehitystä oli suunniteltu jo pitkään aivan muista syistä.

Bill Clintonin presidenttikaudella Irakin sodan kiivaimpia puolestapuhujia olivat uuskonservatiivien sisäpiirin jäsenet, kuten Bushin tuleva puolustusministeri Donald Rumsfeld, tuleva YK-suurlähettiläs John Bolton ja Maailmanpankin tulevat johtajat Paul Wolfowitz ja Robert Zoellick.

Terrorisminvastainen sota oli yhdysvaltalaistutkija Engdahlin mukaan pelkkää hämäystä, sillä Pentagonin ja uuskonservatiivien asiakirjoista ilmenee, että Yhdysvalloilla oli kaksi tavoitetta ylitse muiden: öljyvarojen pitäminen Yhdysvaltojen ja Britannian öljy-yhtiöiden hallussa kaikkialla maailmassa sekä Euraasian mantereen mahtivaltojen Venäjän ja Kiinan horjuttaminen mitä erilaisin keinoin.

Yksi keskeisimmistä terrorisminvastaisen sodan seurauksista on ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien määrän hurja kasvu eri puolilla maailmaa. Kun vuonna 2001 Yhdysvalloilla oli sotilastukikohtia 38 maassa, vuoteen 2003 mennessä Yhdysvallat oli rakentanut yli 700 tukikohtaa 130 maahan.

Bushin presidenttikaudella puolustusministeriön määrärahat yli kaksinkertaistettiin 333 miljardista dollarista 711 miljardiin dollariin. Vuonna 2008 Yhdysvaltojen sotilasmenot olivat suuremmat kuin Kiinan, Venäjän ja 43:n seuraavaksi suurimman sotilasmahdin yhteenlasketut sotilasmenot.

Venäjän vaikutusvaltaa onnistuttiin heikentämään myös manipuloimalla vallanvaihtoja Itä-Euroopan maissa ja entisissä neuvostotasavalloissa. Serbiassa, Georgiassa ja Ukrainassa kansannousujen seurauksena valtaan tuli Yhdysvalloille myötämielisiä johtajia. Georgian presidentin Mihail Saakashvilin kanssa neuvotellaan jo Nato-jäsenyydestä.

Vähemmän tunnettua on se, että kansannousujen takana olivat Yhdysvaltojen hallituksen rahoittamat kampanjat, joita toteuttivat tiedustelupalvelu CIA:ta lähellä olevat järjestöt, kuten National Endowment for Democracy, sananvapausjärjestö Freedom House ja kansalaisvastarinnan organisoimiseen erikoistunut Albert Einstein Institution.

Lopuksi vielä pieni tarkennus kahden viikon takaiseen kolumniini. Kirjoitin tuolloin, että Bushin hallituksen asettaman 911-tutkimuskomission raportti ei lainkaan maininnut World Trade Centerin rakennusta 7, joka luhistui kuin itsestään syyskuun 11. päivänä 2001, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin itse asiassa WTC-7 mainitaan 911-tutkimuskomission lähes 600-sivuisen raportin tekstissä viisi kertaa. Raportissa kerrotaan, että New Yorkin pormestarin Rudy Giulianin vuonna 1996 perustama kaupungin hätätilakeskus sijaitsi rakennuksen
23. kerroksessa. Hätätilakeskuksen tehtävänä oli koordinoida poliisin ja palolaitoksen toimintaa mahdollisen terrori-iskun sattuessa sekä suunnitella ja järjestää terrorisminvastaisia harjoituksia.

911-komission raportti ei kuitenkaan sanallakaan maininnut rakennuksen 7 mystistä romahdusta.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Monta tapaa vaientaa skeptikot

KU-VIIKKOLEHTI 24.9.2010

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla New Yorkin World Trade Centerin vähemmän tunnetusta rakennuksesta 7 ja sen mystisestä romahduksesta syyskuun 11. päivänä vuonna 2001. Reilun sadan metrin päässä World Trade Centerin kuuluisista kaksoistorneista sijainnut 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.

Kirjoitus oli viikon suositelluin juttu uutisportaali Ampparit.comissa ja synnytti vilkasta keskustelua myös Kansan Uutisten verkkosivuilla.

Jotkut verkkokeskustelijat pitivät juttua naurettavana ”salaliittoteoriana” ja kehottivat syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisia selityksiä epäileviä tutustumaan niin sanottuihin debunkkaussivustoihin. Esimerkiksi verkkosivusto Debunking911.com ilmoittaa ”kumoavansa
911-salaliittoteoriat ja WTC-rakennusten hallittua räjähdyspurkua koskevat myytit”.

Verkkokeskustelussa itseäni yllätti syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisten selitysten epäilijöiden suuri määrä. Monet kertoivat jo tutustuneensa debunkkaussivustoihin, mutta selitykset eivät olleet vakuuttaneet.

Yksi keskustelija suositteli YouTubesta löytyvää ”debunkkauksen pikakurssia” kaikille niille, jotka ”eivät halua keskustella faktoilla, vaan nimittelyn, auktoriteettien tai mielikuvien kautta”. Ironinen englanninkielinen video löytyy googlaamalla hakusanoilla 911 Debunking for Dummies.

Asiaa sivusta seuraavien kannalta keskustelu on mennyt kieltämättä hankalaksi.

Bushin hallituksen miltei välittömästi antama virallinen selitys kertoi Osama bin Ladenista ja arabiterroristien kaappaamista lentokoneista, joiden törmäykset romuttivat World Trade Centerin tornitalot. Maailman media toisti tätä tarinaa, joka oli pontimena myös Yhdysvaltojen hyökkäykseen Afganistaniin ja koko terrorisminvastaiseen sotaan.

Suurin osa meistä hyväksyi tuon version enempää kyselemättä, ja moni ei ole vielä muusta kuullutkaan.

Pölyn laskeuduttua Manhattanille yksittäiset kriittiset tutkijat alkoivat kuitenkin osoittaa ristiriitaisuuksia virallisessa kertomuksessa. Vuosien saatossa on avattu verkkosivustoja, kirjoitettu kirjoja ja julkaistu dokumenttielokuvia, joissa käydään yksityiskohtaisesti läpi virallisen tarinan puutteita ja mahdottomuuksia: Lentokoneiden törmäykset eivät yksinään voineet selittää tornitalojen romahduksia. Pentagonin rakennuksen vauriot eivät vastanneet jumbojetin mahdollisesti aiheuttamia tuhoja. Neljännen kaapatun koneen hylyn osia löytyi 12 kilometrin säteellä koneen väitetystä maahansyöksypaikasta. Osa kaappaajiksi nimetyistä miehistä oli vielä iskujen jälkeen elossa antaen lehtimiehille haastatteluja Saudi-Arabiassa ja Marokossa.

Useimpien ihmisten ensimmäinen reaktio 911-skeptikkojen väitteisiin on ollut terve epäluulo, sillä maailma ei voinut olla niin toisenlainen kuin mitä meille on päivästä päivään kerrottu.

Vähitellen kuitenkin yhä useammat ovat tutustuneet virallista kertomusta epäilevien tutkijoiden näkemyksiin – ja monet ovat vakuuttuneet siitä, että kaikki ei tosiaankaan tapahtunut niin kuin tähän asti oli kerrottu.

911-totuusliike vaatii kunnollista ja puolueetonta tutkimusta syyskuun 11. päivän tapahtumista. Bushin hallituksen asettaman 911-komission lähes 600-sivuinen raportti ei esimerkiksi sanallakaan maininnut World Trade Centerin rakennusta 7.

Yhdysvaltojen ja muiden maiden hallitukset eivät ole piitanneet 911-totuusliikkeen vaatimuksista – osittain sen vuoksi, ettei valtamedia Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa ole juuri lainkaan raportoinut virallisten selitysten ristiriidoista. Mediassa totuusliike on yleensä kuvattu lähinnä hölmöjen salaliittoteorioiden levittäjänä.

Kalifornian osavaltion yliopiston alaisuudessa toimiva mediatutkimuslaitos Project Censored puhuu median institutionalisoituneesta itsesensuurista, jonka seurauksena kansalaiset eivät ole saaneet riittävän monipuolista käsitystä syyskuun 11. päivän tapahtumista ja niiden taustoista.

Valtamedian lähes täydellisestä boikotista huolimatta 911-totuusliikettä pidetään silti uhkana vallanpitäjille. Kirjoitin jo edellisessä kolumnissani Yhdysvaltojen hallituksen tiedotusviraston johtajan Cass Sunsteinin ehdotuksesta, jonka mukaan hallituksen tulisi palkata näennäisesti puolueettomia eri alojen asiantuntijoita kyseenalaistamaan totuusliikkeen väitteitä ja kirjoittamaan keskustelupalstoille syyskuun 11. päivän tapahtumien virallista versiota myötäileviä näkemyksiä.

911-debunkkaussivustot toteuttavat jo nyt tätä tehtävää usein kyseenalaisilla argumentointitavoilla. Hearstin mediasuvun omistama Popular Mechanics -lehti valitsi omaan, varsin paljon julkisuutta saaneeseen debunkkaukseensa 16 väitettä edustamaan totuusliikkeen näkemyksiä. Useimmat kumottaviksi valitut väitteet olivat mahdollisimman kärjistettyjä, käsittelivät kokonaisuuden kannalta pieniä yksityiskohtia eivätkä olleet totuusliikkeen tutkijoiden enemmistön kannattamia.

Yhdysvalloissa 911-totuusliikkeen piirissä ihmetellään myös rauhanliikkeen vihamielisyyttä syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisen version kyseenalaistajia vastaan. Toimittaja Barrie Zwicker kirjoitti 911Blogger-sivustolle Bostonissa järjestetystä sodanvastaisesta konferenssista, jossa aihetta pohdittiin totuusliikkeen omassa työryhmässä.

Syyskuun 11. päivän tapahtumia jutuissaan käsitelleen Zwickerin mielestä keskeisenä syynä rauhanliikkeen ja totuusliikkeen kahtiajakoon ovat rauhanliikkeeseen soluttautuneet hallituksen agentit ja vakoojat, joiden tehtävänä on aiheuttaa liikkeiden sisällä eripuraa. Newyorkilaistoimittaja Sander Hicksin mukaan kyse oli liittovaltion poliisin FBI:n takavuosien Cointelpro-nimistä vakoiluohjelmaa muistuttavasta psykologisesta sodankäynnistä.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Mikä ihmeen rakennus 7?

KU-VIIKKOLEHTI 10.9.2010

Kaikki eivät näytä muistavan tai tietävän, että yhdeksän vuotta sitten, syyskuun 11. päivänä 2001, New Yorkissa romahti kolme tornitaloa.

Lentokoneiden törmäykset World Trade Centerin kaksoistorneihin ja tornitalojen romahdukset pari tuntia myöhemmin lienevät kaikille tuttuja. Mutta näiden kahden pilvenpiirtäjän lisäksi Manhattanilla tuhoutui myös kolmas tornitalo, World Trade Centerin rakennus 7, joka sijaitsi reilun sadan metrin päässä kuuluisista kaksoistorneista. 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.

Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisia selityksiä epäilevän 911-totuusliikkeen mielestä World Trade Centerin rakennus 7 on selvin merkki siitä, että tuona maailmaa mullistaneena päivänä kaikki ei suinkaan mennyt niin kuin meille on jo vuosien ajan väitetty.

Rakennus 7 romahti alle seitsemässä sekunnissa, ikään kuin kyseessä olisi ollut räjähteillä tehty hallittu purku.

BBC:n uutislähetyksessä WTC-7:n romahtamisesta kerrottiin jo 20 minuuttia ennen kuin rakennus romahti.

CNN:n uutiskuvassa syyskuun 11. päivältä rakennuksen lähistöllä olleet poliisit kommentoivat rakennuksen sisältä kuuluvia räjähdyksiä.

Viralliset onnettomuustutkimukset olivat kuitenkin farssi eivätkä onnistuneet selittämään rakennuksen sortumisen syitä.

Internetistä löytyy satoja paljastavia videoita ja verkkosivustoja rakennuksen 7 tuhosta esimerkiksi hakusanoilla ”WTC7” tai ”Building 7”.

911-totuusliikettä edustavien arkkitehtien, fyysikkojen ja insinöörien mukaan World Trade Centerin rakennus 7 purettiin räjähteillä – samoin kuin itse kaksoistornit. Lentokoneiden törmäykset eivät millään voineet selittää teräsrakenteisten pilvenpiirtäjien tuhoja. Tornit romahtivat lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alempana olevat kerrokset lainkaan hidastivat luhistumista.

Totuusliikkeen ongelmana on kuitenkin se, että sen esittämillä väitteillä ja todistusaineistolla ei näytä olevan minkäänlaista vaikutusta Yhdysvaltojen politiikkaan, päätöksentekoon tai oikeuslaitokseen. Valtamedia ei juuri raportoi virallisten selitysten ristiriidoista, jotka uhmaavat fysiikan lakeja.

Valtamedian raportoinnissa 911-totuusliikettä kuvataan usein lähinnä salaliittoteorioita levittävinä höyrypäinä, jotka yrittävät hankkia itselleen taloudellista menestystä kirjoillaan ja dokumenttifilmeillään.

Totuusliike on tällä viikolla yrittänyt saada julkisuutta asialleen suurella tv-mainoskampanjalla. New Yorkin paikalliskanavilla esitettävässä mainosspotissa syyskuun 11. päivänä kuolleiden omaiset kertovat World Trade Centerin rakennuksesta 7 ja vaativat oikeutta omaisilleen. Tv-katsojia kehotetaan hakemaan lisätietoja kampanjan verkkosivuilta osoitteessa buildingwhat.org.

Kampanjan nimi Building What? tulee New Yorkin korkeimman oikeuden tuomarin lausahduksesta tuomioistuimen käsitellessä kansalaisaloitetta uuden puolueettoman tutkimuksen käynnistämiseksi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Kun oikeuskäsittelyssä mainittiin World Trade Centerin rakennus 7, tuomari tokaisi: ”Building what? Mikä ihmeen rakennus?”

911-totuusliikkeen saama marginaalinenkin julkisuus näyttää olevan joidenkin mielestä vaarallista ja epätoivottavaa.

911Truth.org-sivustolla kerrotaan brittiläisen Demos-järjestön tuoreesta raportista, jossa 911-totuusliike niputetaan yhteen äärioikeistoryhmien ja islamilaisten terroristien kanssa, sen vuoksi että nämä kaikki uskovat jonkinlaisiin salaliittoihin. Raportin mukaan salaliittoteoriat ovat haitallisia, sillä ne ovat omiaan heikentämään kansalaisten luottamusta viranomaisiin.

Brittijärjestön mielestä hallitusten tulisikin soluttautua 911-totuusliikkeeseen ja palkata ihmisiä kirjoittamaan internetin keskustelufoorumeille viranomaisten kantaa edustavia kommentteja syyskuun 11. päivän tapahtumista.

Ehdotus ei ole uusi. Chicagon yliopiston oikeustieteen professori Cass Sunstein kehotti pari vuotta sitten Yhdysvaltojen hallitusta käynnistämään salaisen hankkeen, jossa näennäisesti puolueettomia eri alojen asiantuntijoita värvättäisiin osallistumaan aktiivisesti verkon keskustelupalstoille ja kyseenalaistamaan totuusliikkeen väitteitä. Virallista versiota kannattavia näkemyksiä levitettäisiin myös sosiaalisessa mediassa.

Professori Sunstein kutsui menetelmäänsä kognitiiviseksi soluttautumiseksi.

Presidentti Barack Obaman vaalikampanjassa mukana ollut Cass Sunstein nimitettiin päivälleen vuosi sitten Yhdysvaltojen hallituksen tiedotusviraston (OIRA) johtajaksi, mikä on herättänyt epäilyjä, että ehdotetut menetelmät ovat jo käytössä.

Cass Sunsteinin ehdotukset ovat joka tapauksessa Yhdysvaltojen lain vastaisia, sillä valtion määrärahoja ei saa käyttää julkisuuskampanjoihin tai propagandaan. Yhdysvaltojen tilintarkastusviraston määritelmän mukaan propagandaa on sellainen hallituksen tuottama aineisto, jonka ei kerrota olevan hallituksen tuottamaa tai jonka annetaan ymmärtää olevan peräisin puolueettomista lähteistä.

Bushin hallitus jäi aikoinaan kiinni eläkkeellä olevien upseerien värväämisestä esiintymään suurimpien tv-kanavien sotilasasiantuntijoina Irakin hyökkäyksen alla. Konservatiivisille kolumnisteille maksettiin puolestaan satoja tuhansia dollareita siitä hyvästä, että nämä kirjoittivat myönteisiä lehtijuttuja Bushin hallinnon koulu-uudistuksesta sekä avioliiton merkityksestä yhteiskunnalle.

Oma lukunsa oli armeijan salainen hanke, jossa irakilaisilla peitenimillä esiintyneet armeijan upseerit kirjoittivat irakilaisiin päivälehtiin Yhdysvaltojen miehityksen kannalta myötämielisiä juttuja. Lehdille maksettiin miljoonia dollareita juttujen julkaisusta.

perjantai 27. elokuuta 2010

Kuka korjaa sotkut?

KU-VIIKKOLEHTI 27.8.2010

BBC:n uutisissa näytettiin kuvaa Yhdysvaltojen joukoista, jotka olivat poistumassa Irakista. Kuljetusajoneuvojen pitkä letka ylitti Kuwaitin rajan aamuyön pimeydessä. Kotiutettavien sotilaiden tunnelma oli katossa. Yksi yhdysvaltalaissoturi huuteli miehistönkuljetusvaunun perästä tv-kameroille: ”Me voitimme! Se on ohi! Toimme demokratian Irakiin!”

Aavikon halki ajaneen sotilasajoneuvojen karavaanin myötä Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama lunasti yhden keskeisistä vaalilupauksistaan. Astuessaan virkaansa Obama ilmoitti, että Yhdysvaltojen taistelujoukot poistuisivat Irakista tämän vuoden elokuun loppuun mennessä. Tänä vuonna kotiin on palannut yli 70 000 yhdysvaltalaissotilasta.

Samaan aikaan väkivaltaisuudet Irakissa ovat kuitenkin lisääntyneet. Ainakin 83 ihmistä menetti henkensä keskiviikon tuhoisissa pommi-iskuissa eri puolilla maata.

Irakiin jää vielä elokuun jälkeen vajaa 50 000 yhdysvaltalaista sotilasta kouluttamaan Irakin armeijaa ja ”suojaamaan Yhdysvaltojen intressejä”. Ensi vuoden aikana viimeistenkin yhdysvaltalaissotilaiden pitäisi poistua maasta.

Miten oikein pitäisi suhtautua Yhdysvaltojen joukkojen vetäytymiseen Irakista?

Seitsemän ja puoli vuotta sitten, helmi- ja maaliskuussa 2003, olin mukana mielenosoituskulkueissa Helsingissä protestoimassa Irakin sotaa vastaan. Senaatintorille päättyneessä suurmielenosoituksessa meitä oli kymmeniä tuhansia. Madridissa, Lontoossa ja New Yorkissa puhuttiin miljoonista.

Hyökkäys Irakiin perustui tietoiselle valheelle: Irakilla väitettiin olevan joukkotuhoaseita, ja sen sanottiin uhkaavan maailmanrauhaa, mutta YK:n asetarkastajat eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä joukkotuhoaseista.

Yhdysvallat kuitenkin hyökkäsi Irakiin, valtasi Bagdadin muutamassa päivässä, ja toukokuussa 2003 lentäjänpukuun sonnustautunut presidentti George W. Bush ilmoitti lentotukialus Abraham Lincolnin kannelta koko maailmalle, että sotatoimet Irakissa olivat päättyneet.

Sen jälkeen Irakin sodassa on kuollut yli sata tuhatta irakilaista siviiliä ja yli 4 000 Yhdysvaltojen sotilasta.

Kahden viime kuukauden aikana Irakissa on kuollut väkivaltaisuuksissa lähes tuhat ihmistä – enemmän kuin Afganistanissa.

Irakin yhteiskunta on edelleen kaaoksessa ja raunioina. Yhdysvaltojen miehitysjoukkojen läsnäolo synnytti sunnien vastarintaliikkeen sekä shiiojen ja sunnien aseellisten ryhmien välisen sisällissodan. Vuonna 2007 Yhdysvallat lisäsi joukkojaan taistelussa Al-Qaidaa ja muita epämääräisiä pommiryhmiä vastaan. Enimmillään Irakissa oli yli 170 000 yhdysvaltalaissotilasta.

Väkivaltaisuuksien keskellä eläneet irakilaiset ovat joutuneet olemaan pitkiä aikoja ilman vettä, sähköä ja polttoainetta. Julkisilla aloilla palkat ovat jääneet maksamatta, samalla kun jälleenrakennushankkeisiin tarkoitetut valtavat summat ovat kadonneet tietämättömiin.

Näissä oloissa on Yhdysvaltojen miehityshallinnon johdolla järjestetty myös vaaleja, edelliset viime keväänä. Puoli vuotta sitten pidettyjen vaalien jälkeen poliitikot eivät ole vielä kyenneet sopimaan uudesta hallituksesta.

Ei ihme, että tv-kuvat Irakin demokratiaa ylistäneestä yhdysvaltalaissotilaasta herättivät närkästystä irakilaisissa. ”Kuinka hän voi sanoa noin? Al-Qaida on yhä täällä. Ei ole ollenkaan selvää, että hauras demokratiamme tulee kestämään”, arveli BBC:n haastattelema kadunmies Bagdadissa.

Tänä päivänä suurin osa irakilaisista on itse asiassa sitä mieltä, että Yhdysvaltojen joukkojen pitäisi pysyä Irakissa siihen asti kunnes maahan on saatu rauha ja toimiva demokraattinen hallinto.

Al Jazeera -kanavan julkistaman mielipidemittauksen mukaan 60 prosenttia irakilaisista pitää yhdysvaltalaisten vetäytymisen ajankohtaa huonona ja selvä enemmistö uskoi yhdysvaltalaisjoukkojen poistumisen vaikuttavan kielteisesti tilanteeseen Irakissa.

”Yhdysvaltalaisjoukkojen lähtö pelottaa. Obama ei ajatellut Irakin etua päättäessään kutsua sotilaat pois Irakista. Heidän olisi pitänyt odottaa, että maahan saadaan kunnollinen hallitus, joka voisi palauttaa maahan laillisen järjestyksen”, totesi brittilehti Guardianin haastattelema 33-vuotias irakilaisnainen.

”Elokuun lopun jälkeen Irak ajautuu kaaokseen”, sanoi 40-vuotias maatalousministeriön virkamies. ”Irakin armeija ei pysty puolustamaan edes itseään. Kuinka he voisivat suojella siviilejä?”

Irakin armeijan komentaja Babakir Zebari myönsi jo aiemmin, että Irakin omat turvallisuusjoukot eivät tule pärjäämään yksin, mikäli viimeisetkin Yhdysvaltojen joukot poistuvat ensi vuonna maasta. Zebarin mukaan Yhdysvaltojen joukkojen lähtöä pitäisi miettiä uudestaan.

Samaa mieltä oli bagdadilaisessa vankilassa haastateltu Irakin entinen ulkoministeri Tariq Aziz. ”Presidentti Obama ei voi jättää meitä susille. Yhdysvallat tuhosi Irakin monin tavoin. Jos on tehnyt virheen, niin tuo virhe täytyy korjata, eikä jättää Irakia kuolemaan.”

Näkökulmasta riippuen Irakin pahimpina turvallisuusuhkina pidetään Iranin rahoittamia shiiamuslimien aseellisia kaarteja tai Al-Qaidaa. Taistelussa Al-Qaidaa vastaan Yhdysvaltojen armeija palkkasi puolelleen sunnikapinallisten Irakin pojat -liikkeen taistelijoita 300 dollarin kuukausipalkalla. Viime kuukausina Al-Qaida on onnistunut värväämään riveihinsä suuren osan näistä sunnitaistelijoista maksamalla heille enemmän palkkaa.

Yhdysvallat ei silti aio jättää Irakia kokonaan oman onnensa nojaan. Ulkoministeriön tiedottaja sanoi viime viikolla, että Yhdysvalloilla on Irakissa biljoonan dollarin sijoitukset suojeltavanaan. Al Jazeeran mukaan Yhdysvaltojen sotilaat aiotaan korvata yksityisten turvayhtiöiden palkka-armeijoilla.

lauantai 14. elokuuta 2010

Valta kuuluu kansalle

KU-VIIKKOLEHTI 13.8.2010

Viime päivien uutisaiheet Afrikasta ovat olleet kuvaava esimerkki siitä, minkälaiset tapahtumat ovat uutismedian portinvartijoiden mielestä tiedottamisen arvoisia täällä toisella puolella maapalloa.

Liberian entistä presidenttiä Charles Tayloria vastaan jo vuodesta 2007 asti jatkunut oikeudenkäynti sai vihdoin näyttävästi julkisuutta mediassa, kun entinen huippumalli Naomi Campbell kutsuttiin todistajaksi Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen.

Campbellin todistelun syynä ovat timantit, jotka hänen uskotaan saaneen lahjaksi Taylorilta vuonna 1997 Etelä-Afrikan presidentin Nelson Mandelan järjestämän illallisen jälkeen. Syyttäjän mukaan timantit olivat todennäköisesti peräisin julman sisällissodan runtelemasta Sierra Leonesta.

Viikon toinen Afrikka-uutinen tuli Ruandasta, missä pidettiin maanantaina presidentinvaalit. Vaalit ovat aina uutisaihe, ja mitä väkivaltaisemmat vaalit, sitä isommat ovat uutiset.

Ruandassa vaalit sujuivat rauhallisesti ja istuva presidentti Paul Kagame sai 95 prosenttia äänistä. Uutisjutuissa muistutettiin kuitenkin, että varsinaisen opposition ehdokkailta evättiin mahdollisuus osallistua vaaleihin.

Afrikassa järjestetään tai on järjestetty vaalit tänä vuonna yli 20 maassa. Presidentinvaalit on pidetty Burundissa, Guineassa, Somalimaassa, Sudanissa ja Togossa, ja parlamenttivaalit Burundissa, Etiopiassa, Mauritiuksella ja Sudanissa. Syksyllä vaalihumu jatkuu Burkina Fasossa, Nigerissä, Norsunluurannikolla, Tansaniassa ja Tšadissa.

Vielä 90-luvun alussa suurin osa Afrikan maista oli yksipuoluemaita, mutta parinkymmenen viime vuoden aikana muutos on ollut hurja. Tänä päivänä vaaleja pidetään kaikkialla Afrikassa ja kilpailevien puolueiden toiminta on sallittu maanosan kaikissa muissa maissa paitsi Eritreassa ja Libyassa.

Pelkät vaalit eivät silti takaa todellista valinnanvapautta. Burundin presidentinvaaleissa kesäkuussa oli opposition vaaliboikotin vuoksi vain yksi ehdokas. Togossa presidentti Faure Gnassingbén vastustajat osoittivat vaalien jälkeen mieltään ja syyttivät hallitusta vaalivilpistä.

Viime viikolla ulkomaansivuilla kerrottiin myös Kenian perustuslakiuudistuksesta. Rauhanomaisesti sujunut kansanäänestys uudesta perustuslaista ei kuulu kaikkein sensaatiomaisimpiin uutisaiheisiin, mutta todellisuudessa kyse oli paljon tärkeämmästä asiasta kuin henkilövaalit.

Selvällä ääntenenemmistöllä hyväksytty uusi perustuslaki määrittelee politiikan ja hallinnon pelisäännöt ja antaa mahdollisuuden yhteiskunnan aitoon demokratisoitumiseen. Uusi perustuslaki kaventaa olennaisesti presidentin valtaa, lisää parlamentin valtuuksia ja hajauttaa päätösvaltaa kuntatasolle. Perustuslaissa luetellaan ensimmäistä kertaa kansalaisten perusoikeudet.

Uuden perustuslain myötä Keniaan perustetaan valtakunnallinen maakomissio selvittämään maanomistusta koskevia historiallisia epäoikeudenmukaisuuksia.

Perustuslain ensimmäisen pykälän mukaan valta kuuluu kansalle. Siirtomaavallan ajalta peräisin ollut vanha perustuslaki alkoi presidentin valtaoikeuksien listaamisella.

Kenian perustuslakiuudistus oli pitkä ja polveileva prosessi. Uutta perustuslakia ruvettiin suunnittelemaan vuonna 2000, presidentti Daniel arap Moin kuudennen virkakauden lopulla. Perustuslakiuudistusta valmistellut komissio ei päässyt työssään kunnolla alkuun, kun jo valta vaihtui vuonna 2002. Opposition ehdokkaana presidentiksi valittu Mwai Kibaki lupasi uuden perustuslain sadassa päivässä.

Kun sata päivää oli kulunut, ei tullut uutta perustuslakia, mutta perustuslakikomissio kutsui koolle 600 kenialaista eri järjestöistä ja eturyhmistä valtakunnalliseen perustuslakikonferenssiin Bomas of Kenyan kulttuurikeskukseen Nairobiin. Vuodessa tämä kirjava joukko kokosi perustuslakiehdotuksen, jossa toimeenpanovalta jaettaisiin presidentin ja pääministerin kesken.

Innostuneessa ilmapiirissä laadittu niin sanottu kansalaisten perustuslaki jäi kuitenkin omaan arvoonsa, kun parlamentin perustuslakivaliokunta kyhäsi kaksi kilpailevaa perustuslakia ja lopulta oikeuskansleri muotoili näiden pohjalta hallituksen perustuslakiehdotuksen, johon sisältyi kyllä uusi pääministerin virka, mutta presidentin valtaa ei olisi vähennetty juuri lainkaan.

Viiden vuoden takaisessa kansanäänestyksessä hallituksen ehdotus hävisi selvästi. Kenian puoluekartta meni samalla uusiksi, kun presidentti Kibakin Sateenkaarikoalitio hajosi ja Ei-kampanja yhdistyi nykyisen pääministerin Raila Odingan johdolla Oranssiksi demokratialiikkeeksi – tai Appelsiinidemokratialiikkeeksi.

Kansanäänestyksessä hallituksen ehdotuksen vastustajat laittoivat vaalilipukkeisiin rastin appelsiinitunnuksen kohdalle. Kannattajien tunnus oli banaani.

Vuoden 2007 etniseen väkivaltaan päättyneiden vaalien jälkeen perustuslakia alettiin luonnostella uudestaan. Lainoppineiden asiantuntijakomissio laati perustuslakiluonnoksen ja sai siihen yli 60 000 kommenttia kenialaisilta. Parlamentin perustuslakivaliokunta sopi lopuksi kiistanalaisista kysymyksistä, esimerkiksi siitä, että pääministeriä ei tarvita.

Tämänkertaisessa kansanäänestyksessä vastustajia olivat lähinnä ex-presidentti Moin kotimaakunnan Rift Valleyn asukkaat sekä vanhoilliset kirkolliset tahot, jotka kampanjoivat pykälää vastaan, joka sallii abortin, mikäli odottavan äidin henki on vaarassa.

Hedelmäpeliä edustivat tällä kertaa vesimelonit. Perustuslakiehdotuksen kannattajien väri oli vihreä ja vastustajien punainen. Vesimeloneiksi kutsuttiin niitä poliitikkoja, jotka olivat juhlapuheissa hallituksen esityksen puolella, mutta tekivät kulissien takana työtä perustuslakia vastaan. Siis vihreitä päältä, mutta sisältä punaisia.

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Takaisin kotiin

KU-VIIKKOLEHTI 30.7.2010

Kapkaupungin ja Johannesburgin välisen valtatien risteykseen oli majoittunut ainakin 200 ihmistä matkatavaroineen ja kalusteineen. Miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia. Jotkut olivat odottaneet jo monta päivää kyytiä Johannesburgiin. Useimmat olivat kotoisin Zimbabwesta, mutta joukossa oli myös mosambikilaisia, malawilaisia ja muista Afrikan maista tulleita siirtolaisia.

”Olemme saaneet kuulla samaa paskaa jo viikkojen ajan. Että MM-kisojen päättymisen jälkeen meidät tapetaan”, kertoi Kongosta kotoisin oleva mies.

Hän oli tullut Etelä-Afrikkaan kaksi vuotta sitten, asunut mustien asuma-alueella Paarlin kaupungin liepeillä ja tehnyt työkseen erilaisia maalaushommia. Nyt kongolaismies oli saanut uhkauksista tarpeekseen ja oli tuhansien muiden siirtolaisten lailla palaamassa kotimaahansa.

MM-kisat eivät olleet vielä päättyneet, mutta Kapkaupungin köyhillä alueilla siirtolaisia vastaan oli tehty useita väkivaltaisia iskuja. Somalialaisten pitämiä kioskeja oli hajotettu Khayelitsassa. 26-vuotias zimbabwelainen Reason Wandi oli heitetty paikallisen miesjoukon voimin ulos liikkuvasta junasta. Kapkaupungin alueella kymmenkunta ihmistä oli joutunut sairaalahoitoon.

Sitäkin useammat siirtolaiset olivat saaneet tappouhkauksia. Dunoonin asuma-alueella uhkaukset alkoivat sen jälkeen kun alueella pidettiin kokous, jossa oli määrä päättää, ketkä palkattaisiin siivoamaan hallituksen alueelle tuomia julkisia vessoja.

Eteläafrikkalaisten mielestä uudet työpaikat kuuluivat heille, eivät ulkomaalaisille. Kokouksen jälkeen miesjoukko kiersi ympäri aluetta kehottaen siirtolaisia lähtemään maasta ennen jalkapallon MM-kisojen päättymistä tai heidät tapettaisiin, kuten vuoden 2008 muukalaisvastaisissa verilöylyissä.

Vuoden 2008 toukokuussa siirtolaisia vastaan tehdyissä iskuissa Etelä-Afrikassa kuoli kuukauden aikana 62 ihmistä. Hyökkäyksissä loukkaantui 700 ihmistä ja yli sata tuhatta siirtolaista pakeni kodeistaan. Tilanne saatiin hetkellisesti rauhoittumaan, kun armeijan sotilaita lähetettiin väkivallan riivaamille alueille Johannesburgin ja Kapkaupungin ulkopuolella.

”Väkivalta siirtolaisia vastaan ei kuitenkaan päättynyt armeijan väliintuloon. Kahden viime vuoden aikana joka kuukausi jossain päin Etelä-Afrikkaa on raportoitu iskuista ulkomaalaisia vastaan”, sanoo tutkija Jean Pierre Misago Witwatersrandin yliopistosta Johannesburgista.

Heti MM-kisojen päättymisen jälkeen hyökkäykset ulkomaalaisia vastaan levisivät Kapkaupungista muualle maahan. Kya Sandsin hökkelialueella Johannesburgin pohjoispuolella mosambikilaisia ja zimbabwelaisia lyötiin kirveillä ja ulkomaalaisten kioskeja poltettiin. Armeijan sotilaat komennettiin paikalle palauttamaan järjestystä.

Tämänkertaisten väkivaltaisuuksien ensimmäisistä kuolonuhreista kuultiin viime viikolla, kun kaksi etiopialaismiestä ja somalialainen kioskinomistaja ammuttiin kuoliaaksi Port Elizabethissa.

Väkivallan taustalla on köyhien alueiden lohduttomuus ja pula peruspalveluista. Hökkelialueilla suurin osa asukkaista on työttömiä ja kilpailu rajallisista voimavaroista voi olla raadollista. Hökkeleissä koko ikänsä asuneista eteläafrikkalaisista monet elävät siinä käsityksessä, että naapurimaista tulleet siirtolaiset vievät heidän työpaikkansa.

Mutta todellisuudessa siirtolaiset yleensä luovat työpaikkoja, ilmenee Witwatersrandin yliopiston tekemästä tutkimuksesta. Kotimaansa poliittista sortoa Etelä-Afrikkaan paenneet korkeasti koulutetut zimbabwelaiset ovat usein perustaneet pienyrityksiä, avanneet kauppoja ja palkanneet paikallisia eteläafrikkalaisia töihin.

Viime kuussa julkaistussa tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, mitkä tekijät laukaisivat kahden vuoden takaisen väkivallan siirtolaisia vastaan. Tutkimuksen mukaan työttömyys, köyhyys, heikko koulutustaso ja siirtolaisväestön suuri osuus eivät yksinään selittäneet väkivaltaa. Pahimman väkivallan alueilla sen sijaan miesten osuus asukkaista oli tavallista suurempi, ja alueilla puhuttiin lukuisia eri kieliä.

”Lähes kaikkialla väkivalta oli organisoitua. Paikalliset johtajat ja kauppiaat lietsoivat väkivaltaa ja hankkivat sen myötä lisää vaikutusvaltaa edistääkseen omia poliittisia ja taloudellisia intressejään”, arvelee tutkija Jean Pierre Misago.

Yleensä nämä paikalliset johtajat eivät suinkaan nauttineet alueen asukkaiden luottamusta. Monilla alueilla asukkaat suojelivat siirtolaisia ja näiden omaisuutta ja auttoivat heitä pakenemaan väkivaltaa.

Kahden vuoden takaisen muukalaisvastaisen väkivallan kierteen aikana Etelä-Afrikan tiedustelu uskoi, että hyökkäysten takana oli niin sanottu kolmas voima, äärioikeistolaisten valkoisten masinoima liike, jonka tarkoituksena oli aiheuttaa sekasortoa ja horjuttaa valtapuolue ANC:n asemaa ennen viime vuoden vaaleja.

Tällä kertaa hallitus on pyrkinyt kiistämään koko muukalaisvihan olemassaolon ja syyttänyt mediaa hysterian lietsomisesta. Poliisiministeri Nathi Mthethwan mukaan hyökkäykset siirtolaisia vastaan ovat rikollisten tekemiä, eikä niillä ole mitään tekemistä muukalaisvihan kanssa. Rikoksiin syyllistyneet tuomittaisiin jalkapallon MM-kisoja varten perustetuissa pikatuomioistuimissa.

Presidentti Jacob Zuma sanoi MM-kisojen päättymisen jälkeen, että siirtolaisten joukkopaon syynä ovat huhupuheet suunnitteilla olevasta väkivallasta mutta hänellä ei ollut varmaa tietoa siitä, oliko siirtolaisia todella uhkailtu.

Samaan aikaan kun kansalaisjärjestöt avasivat ympärivuorokautisen hätäpuhelimen muukalaisvastaisista hyökkäyksistä raportoimista varten ja käynnistivät suuren vetoomuskampanjan muukalaisvihaa vastaan, hallitus perusti ministerivaliokunnan, jonka yhtenä tehtävänä olisi selvittää, ketkä levittivät vääriä huhuja väkivallasta.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Paluu arkeen

KU-VIIKKOLEHTI 16.7.2010

Jalkapallon MM-kisat saatiin kunnialla päätökseen, ja kisojen kahdesta parhaasta joukkueesta parempi voitti.

Tällä kertaa seurasin MM-kisoja omalta osaltani tiiviimmin kuin koskaan aiemmin. Näin melkein kaikki matsit, aluksi tv:n välityksellä Suomessa, ja viimeisen reilun viikon ajan paikan päällä Etelä-Afrikassa, fanipuistoissa, paikallisissa baareissa ja yhden pelin verran myös vuvuzelojen huminassa Nelson Mandela Bayn stadionilla Port Elizabethin kylmenevässä illassa.

Etelä-Afrikassa oli helppo havaita, ettei kisoissa ollut kyse pelkästään iloisesta urheilujuhlasta. Lyhyt välähdys loppuottelun päätteeksi nähdystä palkinnonjaosta oli minusta kuvaava: Espanjan joukkueen pelaajat olivat saaneet mitalit kaulaansa, ja tapahtuman huipennusta odoteltiin. Vieressä seisoivat Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan puheenjohtaja Sepp Blatter ja Etelä-Afrikan presidentti Jacob Zuma, Blatter iloisena ja itsevarmana, Zuma hiukan hämillään ja poissaolevan näköisenä.

Blatter nappasi MM-pokaalin toiseen käteensä ja tarttui toisella presidentti Zumaa kädestä. Herrat ojensivat pokaalin lopulta yhdessä Espanjan kapteenille Iker Casillasille, mutta ainakin minulle jäi sellainen mielikuva kuin Etelä-Afrikan presidentti olisi ollut tilaisuudessa lähinnä Fifan Sepp Blatterin avustajana.

Kisojen päättymisen jälkeen Etelä-Afrikassa on tällä viikolla pohdittu, mitä isäntämaalle jäi kisoista loppujen lopuksi käteen?

MM-kisajärjestelyt olivat kaiken kaikkiaan erinomaiset. Ottelut pelattiin huippuluokan stadioneilla. Ottelulipun lunastaneille oli ilmaiset bussit kisapaikoille eri puolilta isäntäkaupunkeja. Tunnelma oli rento, eikä koko kisojen aikana ei nähty väkivaltaisuuksia eikä juuri rikollisuuttakaan.

Etelä-Afrikan hallituksen mukaan MM-kisat tulivat maksamaan isäntämaalle kaikkiaan neljä miljardia euroa. Viimeisten arvioiden mukaan kisojen uskotaan tuottaneen maan kansantaloudelle voittoa samaiset neljä miljardia euroa.

”Pidemmällä aikavälillä voitot ovat kuitenkin moninkertaiset, kun Etelä-Afrikan ja koko maanosan kohentunut imago houkuttelee uusia investointeja”, arveli kisoja sponsoroineen matkapuhelinoperaattori MTN:n johtaja Nozipho January-Bardill.

”Kisoja varten rakennetut uudet lentokentät ja liikenneväylät tulevat myös edesauttamaan talouskasvua lähivuosina”, puhelinyhtiön johtaja muistutti samaan hengenvetoon.

Mutta jo nyt tiedetään, että suurin osa uusista stadioneista jää ilman käyttöä, vaikka rakennuskustannuksia maksetaan vielä vuosien päästä. Kisojen aikana niin hienosti toimineet bussit ovat jo lakanneet kulkemasta, eivätkä ne kisojen kuluessakaan yleensä menneet mustien asuma-alueille.

Kisojen aikana oikeutta luettiin erityisessä MM-kisojen pikatuomioistuimessa, mutta muuten Etelä-Afrikan oikeuslaitos on tuskallisen hidas eikä yleensä tuo oikeutta rikosten uhreille, mikäli he sattuvat kuulumaan maan mustaan enemmistöön.

Paikan päällä näki hyvin selvästi sen, että kyseessä olivat ennen muuta ulkomaalaisten jalkapallofanien ja rikkaiden, yleensä valkoihoisten, eteläafrikkalaisten MM-kisat.

Port Elizabethin stadionilla Etelä-Afrikan keltaisiin pelipaitoihin sonnustautuneet valkoiset eteläafrikkalaiset söivät hodareita koko perheen voimin ja ottivat toisistaan kuvia digikameroilla. Hollannin ja Brasilian välinen puolivälieräottelu oli näille katsojille epäilemättä toissijaista. Valkoiset eteläafrikkalaiset eivät yleensä seuraa jalkapalloa, vaan rugbya ja krikettiä.

Mustilla ei juuri ollut asiaa katsomoon. Jatkopeleissä halvimmat liput maksoivat 50 euroa, mikä vastaa useimpien eteläafrikkalaisten parin viikon tuloja.

Todellisemman kuvan eteläafrikkalaisesta jalkapalloyleisöstä sai nuhjuisessa baarissa East Londonin autotehdaskaupungissa maan etelärannikolla. Entisestä Transkein bantustanista työn perässä vapaakauppa-alueelle muuttaneet miehet istuivat hiljaa toppatakit yllään ja katsoivat keskittyneesti baarin seinään videotykillä heijastettua Espanjan ja Saksan välistä ottelua. Jotkut pelasivat ottelun aikana biljardia kuin minä tahansa tavallisena arki-iltana.

Bussimatka entisen Transkein halki paljastaa sen, kuinka räikeää rotuerottelu oli – ja on edelleen. Apartheidpolitiikan nimissä mustat ahdettiin kuivalle ja karulle, viljelykelvottomalle ylängölle työvoimareserviksi vailla peruspalveluja ja mahdollisuuksia kunnolliseen koulutukseen. Vielä 16 vuotta rotuerottelukauden päättymisen jälkeen monet asuvat yhä surkeissa peltihökkeleissä, joiden ympärillä käyskentelee muutama lammas.

Perillä Durbanissa paikallisten slummien asukasliikkeen aktiivit ovat MM-kisoista raivoissaan. Hökkelialueiden asukkaita pakkosiirrettiin kisojen alla peltikonttileireihin kauas kaupungin ulkopuolelle.

”Saamme joka päivä kuulla, miten hienosti hallitus osasi järjestää MM-kisat, mutta se ei pysty järjestämään meille asuntoja, sähköä, jätehuoltoa, puhdasta vettä, käymälöitä tai jakamaan maata köyhille”, luettelee Mnikelo Ndabankulu Durbanin hökkelialueiden kansanliikkeestä nimeltä Abahlali baseMjondolo, eli Hökkelien asukkaat.

”Emme voi syyttää MM-kisoja kaikista murheistamme, sillä kun kisat ovat ohi, murheet jatkuvat. MM-kisat eivät ole todellisuudessa muuttaneet mitään.”

Viimeinen vitsaus köyhien mustien asuma-alueilla ovat väkivaltaisuudet muista Afrikan maista tulleita siirtolaisia vastaan.

Somalialaisten pienyrittäjien kahviloita ja kauppoja on poltettu eri puolilla maata, ja Kapkaupungissa miesjoukko heitti zimbabwelaisen miehen ulos liikkuvasta junasta. Siirtolaiset ovat saaneet tappouhkauksia, ja monet ovat päättäneet palata kotimaihinsa.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Paras ei yleensä voita MM-kisoissa

KU-VIIKKOLEHTI 2.7.2010

Jalkapallon MM-kisoissa ratkaistaan tänä viikonloppuna, mitkä neljä joukkuetta jatkavat kisojen mitalipeleihin. Jos tässä vaiheessa pitäisi tehdä kisoista väliarvio, niin mitkähän olisivat mieleenpainuvimpia tapahtumia tähänastisista peleistä?

Ehkä yksi olisi kisojen avausmaali, Etelä-Afrikan Siphiwe Tshabalalan hurja vasemman jalan tykki takaylänurkkaan avausottelussa Meksikoa vastaan, ja maalituuletusta seurannut isäntämaan pelaajien riemukas tanssiesitys.

Afrikassa kun ollaan, niin toinen mieleen jäävä maali on varmasti Ghanan Asamoah Gyanin juhannuspäivän iltana nähty jatkoaikaosuma neljännesvälieräottelussa Yhdysvaltoja vastaan upean läpijuoksun ja taitavasti rinnalla tehdyn haltuunoton jälkeen.

Etelä-Afrikan kisojen maalikimaraan kelpuutetaan taatusti mukaan myös Argentiinan Carlos Tevezin oikeaan yläkulmaan laukoma 3–1-ratkaisumaali pudotuspelissä Meksikoa vastaan.

Epäilemättä puhutuin maalilaukaus lienee silti Englannin Frank Lampardin ylärimasta selvästi maaliin sisään pompannut veto, jota ei hyväksytty maaliksi ja joka käänsi jatkopelin Saksalle lopullisesti. Arvata voisi, että Lampardin kutia tullaan käyttämään keskeisenä perusteluna, kun videotarkistus päätetään vihdoin ottaa käyttöön kansainvälisissä jalkapallopeleissä viimeistään Brasilian kisoissa neljän vuoden päästä.

Omaa tämänkertaista MM-kisaelämystäni ovat syventäneet talouslehti Financial Timesin urheilukolumnistin Simon Kuperin kirjoitukset, joissa hän usein hienolla tavalla onnistuu yhdistämään yksittäisen jalkapallopelin laajempiin kokonaisuuksiin ja myös asioihin, joilla ei ensi alkuun arvaisi olevan paljoakaan tekemistä jalkapallon kanssa.

Simon Kuper on kirjoittanut paljon siitä, miksi Englanti ei voi pärjätä MM-kisoissa. Joukkueelle asetetaan kotimaaperällä joka kerta niin suuret odotukset, että peli muuttuu pakonomaiseksi kamppailuksi vailla luovuutta ja järkeä.

Kuperin mielestä Englannin MM-kisataival oli jälleen kerran eräänlainen koko kansakunnan puhdistusrituaali, jossa skandaalilehdistön ryvettämien pelaajien tehtävänä on taistella pelikentällä hampaat irvessä, vaikka kaikki alitajuisesti tietävät, että joukkueen kohtalona on lopulta pudota jatkosta entiselle sota-aikojen viholliselle kärsityn tappion jälkeen.

Ei ihme, ettei Englanti ole koskaan voittanut MM-kisoissa rangaistuspotkukilpailua. 14 laukojasta vain seitsemän on onnistunut maalinteossa.

Saksa taas ei ole tähän mennessä koskaan hävinnyt pilkkukisaa MM-kisoissa.

Simon Kuper ennusti myös sen, että Sveitsi voittaa alkulohkon pelissä Espanjan. ”Vedonlyöjien suosikki Espanja on maailman paras joukkue ja Sveitsi puolestaan maailman tylsin joukkue. Silti Espanja todennäköisesti häviää, koska MM-kisoissa paras joukkue yleensä häviää.”

Kuper muistuttaa, että toisin kuin koko kauden kestävässä kotimaanliigassa, jossa paras joukkue yleensä lopulta voittaa, maailmanmestaruuteen riittää oikeastaan vain neljä voittoa MM-kisojen jatkopeleissä. Pudotuspelit voitetaan useimmiten yhdellä maalilla tai rangaistuspotkukilpailussa. Lopputuloksen voi ratkaista erotuomarivirhe tai sattumanvarainen tekijä, esimerkiksi osuuko pallo tolppaan vai meneekö se maaliin.

Espanjan ongelmana on se, että kaikki tietävät, kuinka he pelaavat. Kuperin mukaan Espanjan koodin mursi lopullisesti José Mourinho, joka keväällä Inter Milanin valmentajana onnistui pudottamaan FC Barcelonan Euroopan mestarien liigan välierissä.

Barcelonan pysäyttämiseksi piti pysäyttää Lionel Messi, maailman tämän hetken paras hyökkääjä. Tämä taas olisi yksittäisille puolustajille ylivoimainen tehtävä. Mourinho oivalsi, että Barcelonan argentiinalaiskärki voitaisiin pysäyttää estämällä hänelle tulevat syötöt. Niinpä kolme miestä pantiin vartioimaan Barcelonan keskikentän syöttökonetta Xavia.

”Xavi on joukkueelleen sekä vahvuus että heikkous”, Simon Kuper kirjoittaa. ”Sekä Barcelonassa että Espanjan maajoukkueessa Xavi on aina pelattavana, koska hänen ei aina tarvitse osallistua puolustamiseen, mikä taas on hyvin harvinainen etuoikeus keskikenttäpelaajalle nykypäivän jalkapallossa.”

Mestarien liigan välierissä Interin vastahyökkäykset pelattiinkin lähes poikkeuksetta sen alueen kautta, jota Xavin olisi pitänyt puolustaa.

”Jokainen Espanjan MM-kisavastustaja on katsonut tarkkaan nuo kaksi Barcelonan peliä Interiä vastaan.”

Etelä-Afrikan kisojen aikana on toisteltu sitä, että Afrikan maiden joukkueet ovat Ghanaa lukuun ottamatta pelanneet alle odotusten. Etenkin kisojen alussa Kuperin mielestä suurempi yllätys oli kuitenkin Euroopan maiden heikko menestys.

”Euroopan huippumaiden Saksan, Englannin, Italian, Ranskan ja Espanjan yhdeksästä ensimmäisestä pelistä saldona oli vain yksi voitto. Jollei Saksan murskavoittoa Australiasta lasketa mukaan, Euroopan suurmaat onnistuivat kahdeksassa pelissä tekemään yhteensä kolme maalia.”

Yhtenä syynä vähäiseen maalimäärään on se, että useimmat kisoissa mukana olleet joukkueet ovat oppineet pelaamaan järjestelmällistä puolustuspeliä. Ghana, Etelä-Korea, Japani ja Yhdysvallat puolustavat tänä päivänä melkein kuin eurooppalaiset. Monet näiden maiden pelaajista ansaitsevat elantonsa keskitason seuroissa Euroopassa ja hallitsevat aluepuolustuksen perusteet, vaikka istuisivat seurassaan usein vaihtopenkillä.

”MM-kisojen historiassa ei ole varmasti pelattu montakaan peliä, jossa molempien joukkueiden maalivahdit olivat Englannin liigan Wiganin varamaalivahteja, mutta näin oli asian laita Serbian ja Ghanan välisessä ottelussa.”

Perjantain myöhäisottelussa nähdään, venyykö Wiganin ghanalainen kolmosvahti Richard Kingson Uruguayta vastaan samanlaisiin loistotorjuntoihin kuin viikko sitten Yhdysvaltoja vastaan.