perjantai 22. lokakuuta 2010

Imperiumin vastaisku

KU-VIIKKOLEHTI 22.10.2010

Yksi vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien merkittävimmistä seurauksista on ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien määrän hurja kasvu eri puolilla maailmaa terrorisminvastaisen sodan nimissä.

Virallisesti Yhdysvaltojen armeijalla, laivastolla ja ilmavoimilla on tänä päivänä 712 sotilastukikohtaa ulkomailla – 95 prosenttia kaikkien maiden ulkomailla olevista sotilaallisista tukikohdista.

Todellisuudessa Yhdysvaltojen tukikohtia on kuitenkin selvästi enemmän, sillä monet niistä ovat salaisia tai näennäisesti isäntämaan armeijan omia tukikohtia tai ne on muista syistä jätetty mainitsematta Yhdysvaltojen puolustusministeriön vuosittain julkaisemissa tukikohtakiinteistöjen luetteloissa.

Yhdysvaltojen ulkomaantukikohdissa työskentelee kaikkiaan yli puoli miljoonaa sotilasta, vakoojaa, teknikkoa, sotilaskouluttajaa ja siviiliurakoitsijaa.

Kalifornian yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Chalmers Johnsonin mielestä juuri tukikohtien pystyttäminen on ollut Yhdysvaltojen viimeaikaisten sotien varsinaisena päämääränä ja terrorismi on usein pelkkä tekosyy.

”Todellinen syy Yhdysvaltojen uusien sotilastukikohtien rakentamiselle pitkin päiväntasaajaa on laajentaa imperiumiamme ja vahvistaa sotilaallista ylivaltaamme maailmassa”, Chalmers Johnson kirjoittaa vasemmistolaisella Common Dreams -sivustolla.

Afganistanin ja Irakin sotien ansiosta Yhdysvallat onnistui perustamaan ainakin 40 uutta pysyvää tukikohtaa Lähi-itään ja Keski-Aasian maihin – Venäjän ja Kiinan naapuriin.

Afganistanin hyökkäyksen alussa Yhdysvallat rakensi lentotukikohdat Bagramiin Kabulin lähelle, Kandahariin sekä Shindandiin reilun sadan kilometrin päähän Iranin rajalta. Vuoden 2005 jälkeen eri puolille maata on noussut yhdeksän uutta tukikohtaa.

Näiden lisäksi Yhdysvalloilla on nyt käytössään Manasin lentotukikohta Kirgisian pääkaupungin Bishkekin lähellä, Qarshin lentotukikohta Uzbekistanissa sekä kolme lentotukikohtaa Pakistanissa.

Vaikka Yhdysvallat elokuussa ilmoitti lopettaneensa sotatoimet Irakissa, sillä on maassa edelleen 14 pysyvää tukikohtaa. Niistä suurin ja tärkein on Baladin lentotukikohta Bagdadin pohjoispuolella. Camp Anacondaksi kutsutun tukikohdan koosta kertoo se, että alueella olevien 20 000 sotilaan käytössä on yhdeksän eri bussilinjaa.

Irakin sodan aikana pystytettiin tukikohdat myös Qatariin, Bahrainiin, Omaniin, Arabiemiraatteihin sekä tietysti Kuwaitiin, jonka pinta-alasta neljäsosa on ollut parhaimmillaan Yhdysvaltojen sotavoimien hallussa.

Jordaniaan rakennettiin useita salaisia tukikohtia Irakin ja Syyrian rajalle.

Irakin hyökkäyksen aikana Yhdysvallat otti käyttöön lentotukikohtia myös Bulgariassa, Romaniassa, Unkarissa ja Puolassa.

Uuden tukikohtaverkoston rakentaminen on tapahtunut vähin äänin, ikään kuin terrorisminvastaisen sodan sivutuotteena. Uutismedia ei ole juuri ehtinyt kiinnittää huomiota asiaan, mutta kansainvälisen politiikan erikoislehti Foreign Policy -lehti listasi jo vuonna 2006 Yhdysvaltojen uuden ulkopolitiikan tärkeimmät tukikohdat. Joukkoon mahtui kolme vanhaa sotilastukikohtaa ja kolme täysin uutta.

Baladin lentotukikohta Irakissa oli lehden mukaan tärkeä nimenomaan ”Yhdysvaltojen voiman osoittamiseksi koko Lähi-idän alueella”.

Bezmerin lentotukikohta Bulgariassa taas oli edullisempi ylläpitää kuin Yhdysvaltojen vanhat tukikohdat Länsi-Euroopan maissa, ja se sijaitsi lähempänä Lähi-idän ja Keski-Aasian mahdollisia kriisipesäkkeitä. Huomionarvoista oli myös se, että bulgarialaiset tuskin tulevat protestoimaan Yhdysvaltojen tulevia sotatoimia vastaan, kuten poliitikot ja kansalaiset Saksassa tai Italiassa.

Manasin tukikohdasta Kirgisiassa lehti totesi, että se sijaitsee lähellä Kaspianmeren valtavia energiavaroja ja myös lähellä Venäjää ja Kiinaa.

Yhdysvaltojen vanhoista tukikohdista tärkeimpiä olivat lehden mukaan Diego Garcian saari Intian valtameressä, Guamin saari Tyynellämerellä sekä viime aikoina lähinnä vankileirinä käytetty Guantánamon laivastotukikohta Kuubassa.

Yhdysvaltojen tukikohtia on pystytetty myös muihin maanosiin. Jugoslavian sodan aikana Yhdysvallat rakensi tukikohdat Albaniaan, Bosniaan, Kosovoon ja Makedoniaan. Suurin näistä tukikohdista on Kosovossa sijaitseva Camp Bondsteel, jonka urakoitsijana oli George W. Bushin varapresidentin Dick Cheneyn Halliburton-yhtiö.

Somalian YK-operaation aikana Yhdysvallat otti käyttöönsä Adenin laivastoaseman Jemenissä. Jemenin islamisteihin yhdistetyn nigerialaisnuorukaisen viimejouluisen lentokonepommiyrityksen jälkeen Yhdysvallat sai luvan rakentaa uuden tukikohdan Jemenille kuuluvalle Sokotran saarelle.

Afrikassa Yhdysvalloilla on tukikohdat Djiboutissa, Keniassa, Etiopiassa, Ugandassa, Senegalissa, Liberiassa, Mauritaniassa, Sao Toméssa ja Principessä sekä Pohjois-Afrikan maissa Marokossa, Algeriassa, Tunisiassa ja Egyptissä. Salaisia koulutusleirejä, lentokenttiä ja tutka-asemia kerrotaan olevan myös Botswanassa, Gabonissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Malissa, Nigerissä, Ruandassa, Tansaniassa ja Tšadissa.

Latinalaisessa Amerikassa Yhdysvallat on rakentanut huumeidenvastaisen sodan nimissä tukikohdat Kolumbiaan, Hondurasiin, El Salvadoriin sekä Venezuelan edustalla sijaitseviin, Hollannille kuuluviin saariin Arubaan ja Curaçaoon. Yhdysvaltojen lentotukikohta Mantassa Ecuadorissa kuitenkin suljettiin viime vuonna pitkällisten protestien jälkeen, kun kävi ilmi, että Yhdysvallat käytti tukikohtaa Kolumbian Farc-sissien vastaiseen sotaan.

Filippiineillä puolestaan Yhdysvallat pakotettiin sulkemaan tukikohtansa vuonna 1992 ja uusien tukikohtien perustaminen kiellettiin lailla. Vuoden 2001 syksynä yhdysvaltalaisjoukot kuitenkin palasivat Filippiineille taistelemaan Abu Sayyafin islamilaisia kapinallisia vastaan. Mindanaon saarelle on perustettu useita Yhdysvaltojen tukikohtia, joita kutsutaan sotilaskielellä ”turvallisuusyhteistyöasemiksi”. Abu Sayyafin sissit muistetaan Suomessa parhaiten Jolon panttivankikriisistä vuonna 2000.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Sotahaukkojen todelliset tavoitteet

KU-VIIKKOLEHTI 8.10.2010

Niille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, millä kaikilla tavoilla vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumat muuttivat maailmanpolitiikkaa ja etenkin Yhdysvaltojen asemaa maailmassa, suosittelen tutustumista yhdysvaltalaisen tutkijan F. William Engdahlin kirjaan Full Spectrum Dominance.

Kirjan nimi, ”Täydellinen maailman herruus”, viittaa Yhdysvaltojen asevoimien kesällä 2000 lanseeraamaan doktriiniin, jossa pyrkimyksenä oli kontrolloida koko maailmaa, maalla, merellä, ilmassa ja avaruudessa – sekä myös tiedonvälitystä ja viestintää.

Engdahl on kolunnut läpi suuren määrän Yhdysvaltojen asevoimien ja Bushin hallinnon takana olleiden uuskonservatiivien asiakirjoja. Syyskuussa 2000 julkaistussa uuskonservatiivien Project for the New American Century
-järjestön raportissa Rebuilding America’s Defences peräänkuulutettiin Yhdysvaltojen sotilaallista maailmanherruutta ja vaadittiin asevoimien vallankumouksellista uudistusta.

Raportissa todettiin myös, että tällaisen muutoksen aikaansaaminen olisi pitkällinen prosessi ”ilman jonkinlaista katastrofaalista tapahtumaa, joka ohjaisi kehitystä haluttuun suuntaan – kuten uusi Pearl Harbor”.

Pearl Harborilla viitattiin Japanin ilmaiskuun vuonna 1941 Yhdysvaltojen Havaijilla sijaitsevaan laivastotukikohtaan. Hyökkäyksen seurauksena Yhdysvallat lähti mukaan toisen maailmansotaan.

Engdahlin mukaan kylmän sodan päättyminen oli takaisku Yhdysvaltojen vaikutusvaltaiselle niin sanotulle sotilaallis-teolliselle kompleksille, johon lukeutuvat paitsi asevoimat ja aseteollisuuden suuryhtiöt myös kaikki näiden raaka-ainevalmistukseen, huoltoon ja rakennustöihin erikoistuneet alihankkijat.

Sodan uhan vähennyttyä puolustusmäärärahoja leikattiin ja tukikohtia suljettiin.

Asevoimien ja ulkopolitiikan taustavaikuttajilla oli kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat, jotka juonsivat juurensa toisen maailmansodan päättymisen aikaisiin linjauksiin ”amerikkalaisesta vuosisadasta”. Yhdysvaltojen taloudellinen ja sotilaallinen yliherruus edellytti valmiutta ennaltaehkäisevään ydiniskuun Neuvostoliittoa vastaan.

1900-luvun alun brittiläinen geopolitiikan tutkija Halford Mackinder piti pohjoista Euraasiaa hallitsevaa Venäjää ”maantieteellisenä keskusvaltana” ja ”sydänmaana”, jonka mahdollinen laajentuminen uhkasi brittiläisen imperiumin ylivaltaa.

Presidentti Jimmy Carterin entinen turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kutsui Euraasiaa maailmanpolitiikan shakkilaudaksi, jonka tapahtumat vaikuttivat keskeisesti Yhdysvaltojen valta-asemaan.

Syyskuun 11. päivän tapahtumat olivat Bushin hallinnolle joka tapauksessa ”kuin uusi Pearl Harbor” – oli iskujen takana sitten kuka hyvänsä. Yhdysvallat hyökkäsi pian Afganistaniin ja Irakiin. Poliitikot puhuivat terrorismista ja joukkotuhoaseista, mutta todellisuudessa molempien maiden miehitystä oli suunniteltu jo pitkään aivan muista syistä.

Bill Clintonin presidenttikaudella Irakin sodan kiivaimpia puolestapuhujia olivat uuskonservatiivien sisäpiirin jäsenet, kuten Bushin tuleva puolustusministeri Donald Rumsfeld, tuleva YK-suurlähettiläs John Bolton ja Maailmanpankin tulevat johtajat Paul Wolfowitz ja Robert Zoellick.

Terrorisminvastainen sota oli yhdysvaltalaistutkija Engdahlin mukaan pelkkää hämäystä, sillä Pentagonin ja uuskonservatiivien asiakirjoista ilmenee, että Yhdysvalloilla oli kaksi tavoitetta ylitse muiden: öljyvarojen pitäminen Yhdysvaltojen ja Britannian öljy-yhtiöiden hallussa kaikkialla maailmassa sekä Euraasian mantereen mahtivaltojen Venäjän ja Kiinan horjuttaminen mitä erilaisin keinoin.

Yksi keskeisimmistä terrorisminvastaisen sodan seurauksista on ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien määrän hurja kasvu eri puolilla maailmaa. Kun vuonna 2001 Yhdysvalloilla oli sotilastukikohtia 38 maassa, vuoteen 2003 mennessä Yhdysvallat oli rakentanut yli 700 tukikohtaa 130 maahan.

Bushin presidenttikaudella puolustusministeriön määrärahat yli kaksinkertaistettiin 333 miljardista dollarista 711 miljardiin dollariin. Vuonna 2008 Yhdysvaltojen sotilasmenot olivat suuremmat kuin Kiinan, Venäjän ja 43:n seuraavaksi suurimman sotilasmahdin yhteenlasketut sotilasmenot.

Venäjän vaikutusvaltaa onnistuttiin heikentämään myös manipuloimalla vallanvaihtoja Itä-Euroopan maissa ja entisissä neuvostotasavalloissa. Serbiassa, Georgiassa ja Ukrainassa kansannousujen seurauksena valtaan tuli Yhdysvalloille myötämielisiä johtajia. Georgian presidentin Mihail Saakashvilin kanssa neuvotellaan jo Nato-jäsenyydestä.

Vähemmän tunnettua on se, että kansannousujen takana olivat Yhdysvaltojen hallituksen rahoittamat kampanjat, joita toteuttivat tiedustelupalvelu CIA:ta lähellä olevat järjestöt, kuten National Endowment for Democracy, sananvapausjärjestö Freedom House ja kansalaisvastarinnan organisoimiseen erikoistunut Albert Einstein Institution.

Lopuksi vielä pieni tarkennus kahden viikon takaiseen kolumniini. Kirjoitin tuolloin, että Bushin hallituksen asettaman 911-tutkimuskomission raportti ei lainkaan maininnut World Trade Centerin rakennusta 7, joka luhistui kuin itsestään syyskuun 11. päivänä 2001, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin itse asiassa WTC-7 mainitaan 911-tutkimuskomission lähes 600-sivuisen raportin tekstissä viisi kertaa. Raportissa kerrotaan, että New Yorkin pormestarin Rudy Giulianin vuonna 1996 perustama kaupungin hätätilakeskus sijaitsi rakennuksen
23. kerroksessa. Hätätilakeskuksen tehtävänä oli koordinoida poliisin ja palolaitoksen toimintaa mahdollisen terrori-iskun sattuessa sekä suunnitella ja järjestää terrorisminvastaisia harjoituksia.

911-komission raportti ei kuitenkaan sanallakaan maininnut rakennuksen 7 mystistä romahdusta.