perjantai 29. heinäkuuta 2011

Mikä teki Anders Breivikistä tappajan?

KU-VIIKKOLEHTI 29.7.2011

Norjan viikontakaisten tapahtumien ymmärtäminen on vaikeaa ja tuskallista. Helpointa olisi, jos Oslon pommi-iskusta ja kymmenien norjalaisnuorten kylmäverisestä surmaamisesta vangittu Anders Behring Breivik voitaisiin leimata mielisairaaksi ja maailmasta vieraantuneeksi mammanpojaksi, joka efedriinihumalassa kuvitteli olevansa muinainen temppeliritari.

Mutta itse asiassa Breivik tunnettiin ystäväpiirissään sosiaalisena ja työssään menestyneenä. Hänellä oli 26-vuotiaana oma ohjelmistofirma, ja hän oli ansainnut pienen omaisuuden pörssikaupoilla. Kouluaikana hän usein puolusti heikompia.

”Mikä pitää minut yöllä hereillä on se, että hän ei ole hirviö. Hän on tavallinen norjalainen kaveri, joka vain on kaivautunut syvälle täysin järjettömään poliittiseen analyysiin ja ollut valitettavasti riittävän neuvokas siirtämään ajatuksensa myös käytännön toiminnaksi”, toteaa Breivikin vanha koulukaveri, Norjan yleisradion toimittaja Peter Svaar.

Hullu tai ei, Breivikin tekoja on silti hedelmätöntä käsitellä irrallaan niistä rasistisista ja muukalaisvihamielisistä liikkeistä ja ideologioista, joista hän sai innoituksensa.

Kauppatieteitä opiskellut Breivik kuului vapaamuurareihin. Hän oli aiemmin Norjan oikeistopopulistisen Edistyspuolueen jäsen ja aktiivinen nettikeskustelija suomalaista Hommaforumia vastaavalla Document.no-sivustolla. 32-vuotias Breivik halusi luoda nettifoorumista äärioikeistolaisen sanomalehden.

Norjan työväenpuolueen kesäleirillä olleiden nuorten joukkomurhaaminen oli Breivikin mielestä poliittinen teko. Breivik halusi toimia esikuvana konservatiivisten kristittyjen vallankumoukselle, joka tulevina vuosikymmeninä ajaisi monikulttuurisuuden puolesta puhuvat vallanpitäjät vallasta ja pelastaisi Euroopan islamin aiheuttamalta tuholta.

Keskeisenä tavoitteena oli myös saada julkisuutta 1 500-sivuiselle manifestille. Kyseessä on eräänlainen äärioikeistovallankumouksen käsikirja, jota Breivik kirjoitti omien sanojensa mukaan yhdeksän vuoden ajan.

Englanninkielinen manifesti koostuu lähes 800-sivuisesta teoriaosuudesta sekä yhtä pitkästä, yksityiskohtaisesta ja sekavasta sotasuunnitelmasta.

Teoriaosuus on kattava kokoelma muiden äärioikeistolaisten ja maahanmuuttokriittisten kirjoittajien tekstejä islaminuskon väitetystä väkivaltaisuudesta, muslimiväestön kasvusta Euroopassa ja niin sanotusta kulttuurimarxilaisesta poliittisesta eliitistä, joka monikulttuurisuuden nimissä sallii Euroopan kulttuurien alasajon.

Breivikin oman sotasuunnitelman mukaan Euroopan pelastamiseksi olisi yksinkertaisesti surmattava kaikki monikulttuurisuuteen uskovat poliittisen eliitin jäsenet, mukaan lukien puolueiden ja järjestöjen aktiivit, journalistit sekä kulttuurimarxilaisiksi luokiteltavat yhteiskuntatieteilijät.

Manifestin lopusta löytyy myös Breivikin itsestään tekemä pitkä haastattelu, hänen cv:nsä ja päiväkirjansa sekä tulevaa oikeudenkäyntiä varten valmiiksi kirjoitetut puolustuspuheenvuorot.

Manifestin nimi ”2083 – Euroopan itsenäisyysjulistus” viittaa norjalaisen blogikirjoittajan Fjordmanin kirjoittamaan tekstiin. Vuonna 2083 tulee kuluneeksi 400 vuotta Wienin taistelusta, jossa paavin Pyhän liiton joukot löivät kaupunkia piirittäneet Ottomaanien valtakunnan turkkilaiset soturit.

Breivik siteeraa manifestissään kymmeniä kertoja yhdysvaltalaista Robert Spenceriä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen islaminuskon mollaamisen. Spencerillä on oma verkkosivusto nimeltä Jihad Watch.

Breivikin tärkein oppi-isä on kuitenkin norjalaisbloggaaja Fjordman. Fjordmanin kirjoitusten keskeinen ajatus on, että monikulttuurisuus on vihaideologia, joka tuhoaa Euroopan maiden kulttuurit. Monikulttuurisuuden ja EU:n ajaman suvaitsevaisuuspolitiikan ansiosta Eurooppa on Fjordmanin mukaan vaivihkaa muuttumassa islamilaiseksi Eurabiaksi.

”Euroopan poliittiset eliitit toteuttavat vihollistemme esityslistaa eivätkä piittaa omien kansojensa intresseistä. He ovat näin ollen kätyreitä ja pettureita, ja heitä tulee kohdella sen mukaisesti”, Fjordman kirjoitti Gates of Vienna -blogissa vuonna 2008.

Juuri Fjordmanin teksteistä löytyvät myös viittaukset perussuomalaisten Jussi Halla-ahoon ja keskustan europarlamentaarikkoon Hannu Takkulaan.

Halla-ahon viiden vuoden takainen kirjoitus käsitteli Ruotsin tilannetta, kun sosiaalidemokraatit olivat vielä hallituksessa. Halla-ahon mukaan vasemmistoeliitti ylläpiti joutilasta maahanmuuttajaväestöä, joka tästä hyvästä äänesti vaaleissa vasemmistoa. ”Yhteiskunnalla on kyljessään kaksi parasiittia, jotka elävät keskenään sopuisassa symbioosissa.”

Takkula taas totesi eräässä puheessa vuonna 2006, että samat voimat, jotka vihaavat Israelia, vihaavat myös Eurooppaa.

Breivik on laatinut omiin arvioihinsa perustuvan tilaston, jonka mukaan muslimit olisivat syyllistyneet Länsi-Euroopan maissa viime vuonna yli 70 000 raiskaukseen ja 30 000 tuhopolttoon. Luvut eivät pidä paikkaansa. Hän päättelee kuitenkin, että muslimien tekemät rikokset lisääntyvät lähivuosina samassa mitassa kuin islaminuskoisen väestön määrä kasvaa.

Breivikin mukaan muslimeja itseään ei pidä syyttää, sillä he ovat kuin villieläimiä. Syyllisiä ovat monikulttuurisuuteen uskovat A- ja B-kategorioiden petturit, jotka sallivat muslimien pääsyn Eurooppaan.

Seurauksena on lopulta sisällissota, jossa temppeliritarit ja muut oikeistolaiset voimat ryhtyvät vallankumoukseen Euroopan maiden hallituksia vastaan. Breivikin mukaan ainakin 200 000 eurooppalaista petturia olisi surmattava – attentaateilla, pernaruttohyökkäyksillä sekä pommi-iskuilla ydinvoimaloihin tai öljynjalostamoihin.

Manifestista löytyvät ohjeet ammoniumnitraattipommin valmistamiseen sekä vinkit yhteistyöstä rikollisryhmien ja moottoripyöräjengien kanssa.

Breivik uskoo, että oikeistovoimien ja EU:n välinen sota syttyy viimeistään vuonna 2070. Tärkeintä olisi vapauttaa monikulttuurisuuden ikeestä Ranska, Saksa ja Iso-Britannia. Tämän jälkeen muslimit ja monikulttuurisuuden kannattajat karkotettaisiin Turkkiin.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Vihdoin vapaa Etelä-Sudan

KU-VIIKKOLEHTI 15.7.2011

Viime viikonloppuna tv-ryhmät ja valtionpäämiehet kerääntyivät kasapäin syrjäiseen Afrikan kolkkaan, kun
Etelä-Sudan itsenäistyi omaksi valtiokseen ja maanosan
pinta-alaltaan suurin maa Sudan jakautui sen myötä kahtia.

Tapaus oli historiallinen, sillä viimeksi uusi valtio on piirretty Afrikan kartalle 18 vuotta sitten, kun Eritrea irtaantui Etiopiasta. Tällä viikolla YK:n yleiskokouksen oli määrä hyväksyä Etelä-Sudan maailmanjärjestön 193. jäsenmaaksi.

Päätös Etelä-Sudanin itsenäisyydestä sinetöitiin kansanäänestyksessä viime tammikuussa. Äänestyksen tulos oli etukäteen selvä. Olin itse äänestysviikolla Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa, enkä tavannut tuolloin ainuttakaan paikallista asukasta, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.

Loppujen lopuksi 99 prosenttia eteläsudanilaisista äänesti sen puolesta, että maa irrottautuisi Sudanista. Ulkomaisten vaalitarkkailijoiden mukaan äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.

Kansanäänestystä juhlittiin Jubassa railakkaasti tanssin, eksoottisen vaatetuksen ja ugandalaisen oluen voimalla, ja mitä viikonlopun aikana paikan päältä kuulin, niin itsenäistymiskarkeloissa pistettiin vielä paremmaksi.

Juban sairaalassa saatiin lauantaina hoitaa pääasiassa juhlayön jälkeen helteessä pyörtyneitä ihmisiä, kertoi sairaalassa työskentelevä Nhial Monykuany, joka asui aikoinaan parisenkymmentä vuotta Suomessa ja opiskeli täällä lääkäriksi.

Brittivallan alaisuudesta vuonna 1956 itsenäistyneen Sudanin pohjoista ja eteläistä osaa ei yhdistänyt oikeasti mikään muu kuin Niilin toinen päähaara, Valkoinen Niili, joka virtaa Victoriajärveltä Ugandan ja Etelä-Sudanin halki pohjoiseen Sudaniin ja sieltä Assuanin patoaltaan kautta edelleen Egyptiin.

Brittien ja Egyptin intresseissä oli, että Sudanin pohjoisosien arabiankielinen ja islaminuskoinen eliitti piti etelän lukuisat mustaihoiset heimokansat aisoissa eikä Niilin vedestä syntynyt arvaamattomia kiistoja.

Koko itsenäisen Sudanin historian ajan etelä jäi syrjään sekä vallasta että valtion resursseista. Pohjoisen hallitus yritti moneen otteeseen ulottaa islamilaiset sharia-lait myös kristinuskoiseen etelään, sillä seurauksella että maan eteläosissa ryhdyttiin aseelliseen vastarintaan.

Kaksi miljoonaa ihmistä kuoli vuodesta 1983 vuoteen 2005 jatkuneessa sisällissodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä. Vuosien saatossa ainakin kaksinkertainen määrä ihmisiä joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.

Etelä-Sudanin vapautusliike, Sudanin kansan vapautusarmeija SPLA, taisteli ensin yhtenäisen ja maallisen Sudanin puolesta, mutta vuonna 2005 solmitun rauhansopimuksen ja liikkeen karismaattisen johtajan John Garangin kuoleman jälkeen päätavoitteeksi tuli etelän itsenäisyys.

Itsenäisen valtion synnyttämisessä helpoimpia tehtäviä on sopia uuden maan näkyvistä symboleista, lähtien maan nimestä, lipusta ja kansallishymnistä. Vielä tammikuussa monet eteläsudanilaiset ehdottivat valtion nimeksi Niilin tasavaltaa, mutta lopulta päädyttiin Etelä-Sudaniin. Lipuksi otettiin sissiliike SPLA:n lippu.

Kansallishymnistä järjestettiin kilpailu, jonka voittajaksi valittiin Juban yliopiston opiskelijoiden ja opettajien säveltämä kappale. Maan oma valuutta, Etelä-Sudanin punta, julkistetaan ensi viikolla.

Postimerkkien painatus saa vielä odottaa, ja perinteinen kirjeposti kulkee ainakin lähikuukaudet edelleen Pohjois-Sudanin kautta.

Etelä-Sudanin jalkapallomaajoukkue pelasi tällä viikolla ensimmäisen ottelunsa. Vastassa oli kenialainen valioliigajoukkue Tusker FC, joka voitti ottelun 3–1.

Etelä-Sudan tarvitsee lähivuosina valtavia panostuksia hyvinvointipalvelujen luomiseksi. Yhtenäisessä Sudanissa etelä jätettiin jatkuvasti kaiken kehityksen ulkopuolelle ja ihmiset oman onnensa nojaan.

Sisällissodan aikana Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja ulkomailta tuotu hätäapu aiheutti riippuvuuden avustustoimituksista.

Etelä-Sudan on itsenäistyessään kaikilla mittareilla maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Joka seitsemäs lapsi menehtyy ennen kuin on täyttänyt viisi vuotta. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.

Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.

Hyvät uutiset tulevat tässä: Etelä-Sudanin maaperässä on runsaasti öljyä. Yhtenäisen Sudanin puolen miljoonan tynnyrin päivittäisestä öljyntuotannosta arviolta 80 prosenttia on ollut peräisin Etelä-Sudanissa sijaitsevilta öljykentiltä. Öljyputket kulkevat kuitenkin pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.

Etelän öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja Sudanin ja
Etelä-Sudanin hallitusten kesken.

YK:n turvallisuusneuvosto päätti viime kuussa lähettää
4 000 etiopialaista rauhanturvaajaa valvomaan rajaa etenkin kiistellyllä Abyein alueella, jonka pohjoisen Sudanin joukot miehittivät toukokuussa muutaman viikon ajaksi.

Myönteistä on myös se, että Etelä-Sudan näyttäisi olevan houkutteleva sijoituskohde eteläisille naapurimaille. Pankit ovat kenialaisia. Vähittäiskaupasta ja tavarakuljetuksista huolehtivat ugandalaiset kauppiaat ja kuorma-autokuskit.

”Tuotteet menevät täällä hyvin kaupaksi, sillä myymme niitä ihmisille, joilla ei todellakaan ole mitään”, ugandalainen kauppiasrouva kertoi Al Jazeeralle.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Kiistaa kehitysapuprosenteista

KU-VIIKKOLEHTI 1.7.2011

Kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen kattojärjestö Kepa paheksuu Jyrki Kataisen hallitusohjelmaa. Kepan mukaan hallitusohjelman tekstissä puhutaan kehitysyhteistyön määrärahojen tasaisesta kasvusta kohti YK:n suosittamaa 0,7 prosentin osuutta bruttokansantulosta, mutta hallituksen leikkauslistasta voi nähdä, että kehitysyhteistyövaroista aiotaan kuitenkin vähentää 115 miljoonaa euroa.

Näin ollen Suomi luopuisi toistaiseksi kehitysyhteistyömäärärahojen 0,7 prosentin bruttokansantulo-osuuden tavoittelemisesta.

”Prosenttiosuus kääntyy laskuun vuonna 2013. Kahden edellisen hallituksen tekemä arvokas työ uhkaa valua hukkaan”, arvelee Kepan viestintäjohtaja Mika Railo.

Kehitystutkijat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen Helsingin yliopistosta ovat kehitysapujärjestöjen kanssa hiukan eri mieltä määrärahojen suuruuden merkityksestä.

”Yksi nyky-kehitysyhteistyön perusongelmia on, että sitä koskeva poliittinen keskustelu ja päätöksenteko pyörivät rahamäärien ympärillä”, Koponen ja Kontinen toteavat Into Kustannuksen tällä viikolla julkaisemassa kirjassa Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.

”Kuuluisa 0,7 prosentin bktl-tavoite on mantra, jota kehityksen veljes- ja sisarkunta hokee peittääkseen sisällön onttouden”, Koponen ja Kontinen kirjoittavat.

Varsin rajusti ilmaistu ottaen huomioon, että Koponen on kehitysmaatutkimuksen professori ja Kontinen puolestaan Suomen kehitystutkimuksen seuran puheenjohtaja.

Rahan määrässä mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.

Viime vuonna kehitysavun määrärahojen osuus bruttokansantulosta oli 0,55 prosenttia. Tänä vuonna osuuden uskotaan nousevan 0,58 prosenttiin.

”0,58 prosenttia bruttokansantulosta ei ehkä kuulosta kovin paljolta, mutta se on myös kaksi prosenttia Suomen valtion kokonaisbudjetista”, Koponen ja Kontinen huomauttavat.

Kehitysapuun käytetty rahamäärä on alle puolet Suomen sotilasmenoista tai maataloustuesta, mutta summa on myös suurempi kuin mitä koko Suomen poliisilaitoksen ylläpitämiseen käytetään.

Mistä tuo maaginen 0,7 prosentin kehitysaputavoite on oikeastaan peräisin? 1970-luvun alussa ajateltiin, että jos vauraat maat investoisivat köyhempiin maihin yhden prosentin tuloistaan – 0,7 prosenttia julkista ja 0,3 prosenttia yksityistä pääomaa – kehitysmaat voisivat lähteä kehittymään kuin läntiset teollisuusmaat aikoinaan.

Summa ei loppujen lopuksi ole päätähuimaava. Tänä päivänä 0,7 prosenttia teollisuusmaiden bruttokansantulosta vastaisi muutamaa kymmentä euroa kutakin kehitysmaan asukasta kohti.

Koposen ja Kontisen mukaan yhden prosentin investointitavoite on kuitenkin jo toteutunut – tosin hiukan eri tavalla kuin oli ajateltu. Vaikka julkisen kehitysavun määrä on edelleen kaukana tavoitteestaan, yksityiset suorat investoinnit ovat jo yli vuosikymmenen ajan olleet monta kertaa suuremmat kuin kehitysapu.

Täytyy kuitenkin muistaa, että yksityisistä kaupallisista sijoituksista huomattava osa palautuu myöhemmin voittoina rikkaisiin maihin. Viime vuonna koko maailman julkisen kehitysavun määrä oli 129 miljardia dollaria. Pääomapako kehitysmaista rikkaisiin maihin on moninkertaisesti suurempi summa, vuosittain arviolta 700–800 miljardia dollaria.

Jos rahamääristä ja bruttokansantulo-osuuksista puhutaan paljon, niin vähemmän julkista keskustelua käydään siitä, millaiseen kehitysyhteistyöhön rahaa kannattaa käyttää. Koponen ja Kontinen muistuttavat, että määrärahojen taso ei kerro vielä mitään siitä, kenelle varat osoitetaan, kuinka ne käytetään ja kuka varoista lopulta hyötyy.

”Halutaanko tavoittaa köyhistä köyhimmät, lähetetäänkö rahat suoraan vastaanottajavaltion pankkitilille, palkataanko niillä suomalaista työvoimaa ja ostetaanko suomalaisia tavaroita kehitysmaihin lähetettäväksi, vai käytetäänkö moninaisia muita keinoja ja välikäsiä avun perille toimittamiseksi?”

Yhtenä keskustelun hankaluutena on kehitysaputoimijoiden omaksuma byrokraattinen slangi. Kehitysrahoitusikkunat, sektorituki ja köyhyydenvähentämisohjelmien seurantaindikaattorit jäävät helposti pienen asiaan vihkiytyneen porukan munkkilatinaksi.

Koposen ja Kontisen toimittamassa kirjassa johtavat suomalaiset kehitysmaatutkijat käyvät esimerkkitapauksin läpi Suomen kehitysavun ongelmia ja onnistumisia – sekä myös sitä, miten vaikeaa on arvioida, onko apuprojekti onnistunut.

Useimmiten hankkeet kyllä saavuttavat halutut tulokset, mutta olivatko nämä tulokset kohdemaan muun kehityksen kannalta olennaisia ja jatkuiko kehitys myös hankkeen päättymisen jälkeen? Entä missä suhteessa saavutetut tulokset olivat käytettyihin kustannuksiin? Mitä vastaavilla resursseilla olisi voitu saada aikaan, jos varat olisi käytetty muihin tarkoituksiin?

Juhani Koponen erittelee kirjassa Tansanian kehitysyhteistyön tuloksia ja epäonnistumisia. Maaria Seppänen pohtii, pitäisikö Suomen edelleen jatkaa kehitysapuaan Nicaragualle presidentti Daniel Ortegan hallinnon epäkohdista huolimatta. Petri Hautaniemi toteaa, että Suomen tuki Nepalin opetushallinnolle lisäsi koulunkäyntiä etenkin maaseudun tyttöjen keskuudessa, mutta opetuksen laatu pysyi edelleen heikkona.

”On aika ymmärtää, että kehitysyhteistyö on ja voi olla vain pieni osanen mukana vaikuttamassa maailmanlaajuisissa ja paikallisissa kehitysprosesseissa – ja että nykymuotoinen kehitysapu toimii monella tavalla niin takaperoisesti, että se tulisi alistaa perusteelliseen uudelleenarviointiin”, kirjoittavat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen.