lauantai 15. joulukuuta 2012

Jotain järkeä Kongon konfliktiin

Keski-Afrikan jättivaltio Kongon demokraattinen tasavalta on viime viikkoina vilahdellut uutisissa – ennen muuta maan itäosien aseellisten konfliktien vuoksi.

Kun kapinallisryhmä nimeltä Maaliskuun 23. päivän liike eli M23 viime kuussa marssi kohti Goman kaupunkia, avustusjärjestöt kertoivat kymmenien tai satojen tuhansien ihmisten lähteneen kodeistaan taisteluja pakoon.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja viittasi Joseph Conradin klassikkoteokseen Pimeyden sydän ja kutsui Kongon sotaa ”kaoottiseksi, anarkistiseksi ja järjettömäksi”.

Lehden miltei päivittäisenä lukijana jäin kaipaamaan hiukan analyyttisempaa pyrkimystä tilanteen ymmärtämiseen. Mistä Kongon ja etenkin sen itäosassa sijaitsevan Kivun maakunnan konfliktissa on kyse? Miksi M23 valtasi Kivujärven pohjoisrannalla kivenheiton päässä Ruandan rajalta sijaitsevan miljoonan asukkaan Goman – lähteäkseen sieltä kymmenen päivän päästä takaisin kaupungin pohjoispuolella kohoaville korkeille kukkuloille?

M23 on noin 6 000 miehen varsin kurinalainen armeija, joka saa tukea naapurimaasta Ruandasta. Ryhmän johtajat ja huomattava osa sen taistelijoista ovat ruandan kieltä puhuvia kongolaisia tutseja. Nykyisen Kongon itäosissa on asunut ruandankielisiä tutsipaimentolaisia vuosisatojen ajan.

M23:n nimi viittaa maaliskuun 23. päivänä 2009 solmittuun rauhansopimukseen Kongon hallituksen armeijan ja kongolaisten tutsien aiemman kapinaliikkeen Kansan puolustuksen kansalliskongressin (CNDP) välillä. Sopimus liitti kapinalliset hallituksen armeijaan, jonka keskeiseksi tehtäväksi tuli eliminoida Kivun maakuntaa terrorisoivat ruandalaisten äärihutujen iskujoukot.

Äärihutuilla on ollut tukikohtansa Kongossa jo 18 vuoden ajan – Ruandan kansanmurhasta lähtien. Keväällä ja kesällä 1994 Ruandan silloisen hallituksen lietsomat hutujen ääriryhmät, interahamwet, silpoivat ja surmasivat kolmessa kuukaudessa yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) kapinallisia.

Kansanmurha päättyi, kun Ruandan nykyisen presidentin Paul Kagamen johtamat kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta. Äärihutut onnistuivat kuitenkin Ranskan lähettämien sotilaiden avustuksella vetäytymään rajan yli Kongoon, silloiseen Zaireen, pakottaen mukaansa kaksi miljoonaa ihmistä, lähinnä Ruandan hutuenemmistön jäseniä.

Pakolaisleireiltä käsin äärihutut jatkoivat tutsien kansanmurhaa, tällä kertaa Kongossa. Uudelleen järjestäytyneet hutujoukot ovat jatkuvasti tehneet iskuja myös Ruandan puolelle rajaa.

M23 syntyi viime keväänä, kun Kongon armeijaan kolme vuotta sitten liitetyt entiset kapinallissotilaat päättivät lähteä taas omille teilleen. Entisten CNDP:n sotilaiden mielestä hallitus oli pettänyt lupauksensa. Pelätyt äärihutut jatkoivat edelleen sissisotaansa alueen siviilejä vastaan. Kongolaiset tutsisotilaat valittivat armeijan surkeista palkoista ja riittämättömästä ruuasta. Kongon hallitusta syytettiin huonosta hallinnosta, vaalivilpistä ja toisinajattelijoiden vangitsemisesta.

Hallitusarmeija suunnitteli myös tutsisotilaiden ja näiden komentajien siirtämistä maan muihin osiin kauas mineraalirikkailta kotiseuduiltaan. Ei ole mikään salaisuus, että armeijan ja kapinallisjoukkojen komentajat ovat olleet läheisesti kytköksissä viralliseen ja puoliviralliseen malmikauppaan. Kivun maakunnasta viedään Ruandan kautta maailmanmarkkinoille elektroniikkateollisuuden raaka-aineeksi muun muassa tantaliittia, tinaa ja volframia.

Vielä yksi keskeinen syy tutsisotilaiden irtautumiseen omaksi uudeksi armeijakseen oli Kongon presidentin Joseph Kabilan esittämä uhkaus toimittaa tutsisotilaiden komentaja Bosco Ntaganda kansainvälisen sotarikostuomioistuimen oikeudenkäyntiin Haagiin. Tuomioistuin syyttää Ntagandaa lapsisotilaiden värväämisestä erään toisen kapinaliikkeen riveihin vuosina 2002–2003.

Terminaattoriksi kutsutulla Ntagandalla ei ole kuitenkaan mitään virallista asemaa M23:ssa, eikä hänen tämänhetkistä olinpaikkaansa tiedetä.

Kun M23:n joukot viime kuussa valloittivat Goman kaupungin, pyrkimyksenä oli pakottaa Kongon hallitus neuvotteluihin maan tulevaisuudesta. Kapinallisjoukkojen puhemiehenä toiminut Vianney Kazarama lupasi Goman stadionille kokoontuneille paikallisille asukkaille järjestystä, turvallisuutta ja parempaa infrastruktuuria. Koko Kongon hallintoa olisi hajautettava, ja julkiset palvelut olisi saatava toimimaan.

Tarvittaessa M23:n joukot marssisivat aina Kongon pääkaupunkiin Kinshasaan asti vaatimustensa tueksi, Kazarama uhosi.

Omien verkkosivujensa mukaan M23 pyrkii luomaan Kongosta ”humanismin ideologiaan perustuvan uuden perheen”, jossa ihmiset voivat elää rauhassa ja kaikki saavat kyllikseen leipää.

Toiset suhtautuvat kuitenkin kyynisemmin M23:n juhlapuheisiin.

”M23:n tarkoituksena on puolustaa sen jäsenten taloudellisia etuja. Liikkeellä ei ole mitään ideologiaa”, totesi International Crisis Group -järjestön Kongo-tutkija Marc-André Lagrange.

Oma ihmetyksen aiheensa itäisen Kongon konfliktissa ovat YK:n rauhanturvaajat. Vielä viime kuussa YK-sotilaat tulittivat M23:n kapinallisten asemia taisteluhelikoptereista käsin. Kun M23:n joukot sitten lopulta marssivat Gomaan, YK:n joukot vetäytyivät tukikohtiinsa eivätkä tehneet elettäkään kapinallisten pysäyttämiseksi.

YK:n Kongo-operaatio on suurin yksittäinen meneillään oleva rauhanturvaoperaatio koko maailmassa. Kongossa on 17 000 rauhanturvaajaa Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista ja kymmenistä muista maista. Operaatio on jatkunut nyt 12 vuotta, ja sen vuosibudjetti on runsas miljardi euroa.

”Rauhanturvaajat ovat jonkin sortin sotilasturisteja”, kommentoi Ugandan presidentti Yoweri Museveni viikko sitten.

Uganda isännöi nyt alustavia rauhanneuvotteluja Kongon hallituksen ja M23:n kapinallisten välillä. Neuvottelujen ehtona oli, että M23 vetää joukkonsa pois Gomasta.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Kuka pelastaisi sotamies Bergdahlin

KU-VIIKKOLEHTI 30.11.2012

Yhtenä yönä kolme vuotta sitten Bowe Bergdahl sai tarpeekseen. 23-vuotias sotamies oli ollut Afganistanissa viisi kuukautta. Yövartion päätyttyä Bergdahl otti mukaansa pullon vettä, veitsen, digikameran ja päiväkirjansa ja lähti kävelemään Yhdysvaltojen joukkojen tukikohdasta. Pyrkimyksenä oli ilmeisesti päästä Pakistaniin, jonne oli kymmenien kilometrien matka.

Oli aikainen aamu kesäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2009. Viikkoa aiemmin yksi Bergdahlin pataljoonan miehistä oli kuollut tienvarsipommista. Bergdahl oli puolestaan ollut mukana pelastusoperaatiossa, jossa miinankestäväksi rakennettu MRAP-panssariajoneuvo oli jäänyt jumiin vuoristotielle ajettuaan tienvarsipommin päälle ja amerikkalaissotilaat joutuivat talebanjoukkojen väijytykseen.

Bergdahlin oma yksikkö oli kuriton. Osa miehistä kulki partiossa baseball-lippikset päässä. Sotilaat pilkkasivat paikallisia kyläläisiä, joita heidän oli määrä suojella talebaneilta. Kerran panssariajoneuvo oli ajanut kuoliaaksi pienen lapsen, joka leikki kylätiellä.

”Yhdysvaltojen armeija on valehtelijoiden, selkäänpuukottajien, hölmöjen ja simputtajien armeija”, Bergdahl kirjoitti sähköpostiviestissä vanhemmilleen. ”Minua hävettää olla amerikkalainen.”

Yhdeksältä aamulla joukkueenjohtaja ilmoitti radioviestissä kadonneesta sotilaasta. Kello 11:37 Predator-sotalennokki oli paikalla ja haravoi aluetta ilmasta käsin. Kahdelta iltapäivällä erikoisjoukot saapuivat koirien kanssa. Kello 14:42 Guardrail-vakoilukone jäljitti paštunkielisen matkapuhelinkeskustelun kamera kaulassaan kulkevasta amerikkalaissotilaasta, joka etsi ihmistä, joka puhuisi englantia.

Kello 16:42 Yhdysvaltojen kaikki muut sotaoperaatiot Afganistanin itäisissä maakunnissa määrättiin keskeytettäväksi siihen asti kunnes kadonnut sotilas löydetään. Hävittäjäkoneet kutsuttiin Paktikan maakunnan ylle. Tässä vaiheessa amerikkalaisjoukkojen komentajat saivat Afganistanin tiedustelupalvelulta tiedon, että talebanit olivat ottaneet Yaya Kheylin kylän lähellä kiinni yhdysvaltalaisen sotilaan.

Viikkojen ja kuukausien ajan erikoisjoukot tekivät hyökkäysoperaatioita Bergdahlin vapauttamiseksi, mutta turhaan. Tiedustelutiedot Bergdahlin olinpaikasta eivät koskaan pitäneet paikkaansa.

Bowe Bergdahl ei ollut ihan tavallinen yhdysvaltalainen nuori. Hän varttui Haileyn pikkukaupungin laitamilla Idahon osavaltiossa. Vanhemmat olivat hartaita kalvinisteja ja entisiä hiihtopummeja, jotka olivat muuttaneet Kaliforniasta Kalliovuorten erämaahan. Poika oli kotiopetuksessa ja opetteli etiikkaa tutustumalla kirkkoisä Augustinuksen ja keskiaikaisen filosofin Tuomas Akvinolaisen teoksiin.

Viisivuotiaana hän sai ensimmäisen pienoiskiväärinsä ja oppi ratsastamaan. Teininä hän harrasti maastopyöräilyä, miekkailua ja balettia. Ensimmäisen tyttöystävän äiti opetti hänelle buddhalaisuutta ja ennustamista tarotkorteista.

Bergdahl halusi nähdä maailmaa ja auttaa ihmisiä kaukaisissa maissa. Parikymppisenä hän suunnitteli lähtöä Ugandaan opettamaan ihmisille kamppailulajeja, jotta nämä voisivat puolustautua Joseph Konyn raakalaismaista Herran vastarinta-armeijaa vastaan.

Lopulta hän värväytyi armeijaan. Rolling Stone -lehti kertoo reportaasissaan, että kun Alaskan harjoitusleirillä muut pelasivat vapaa-ajallaan pleikkaa, Bergdahl teki omatoimisia voimaharjoituksia nostelemalla vajaan kymmenen kilon painoista konekivääriä ja luki kirjaa yhdysvaltalaisesta vuorikiipeilijästä, joka ryhtyi rakentamaan kouluja Afganistanin ja Pakistanin heimoalueiden tytöille.

Bergdahlin henkilöllisyys tuli median tietoon kolme viikkoa hänen katoamisensa jälkeen, kun Afganistanin talebanliike julkisti ensimmäisen videon hänestä. Paikallisiin perinnevaatteisiin puettu Bergdahl sanoi videolla pelkäävänsä, ettei hän koskaan pääse takaisin kotiin, ja kehotti yhdysvaltalaisia kampanjoimaan Afganistanin sodan lopettamiseksi.

Joulupäivänä 2009 julkistetussa toisessa videossa Bergdahl esiintyi sotilasunivormussa ja kypärä päässään. Hän kehui vankeuden aikana saamaansa hyvää kohteluaan ja varoitti, että jos sota jatkuu, Afganistanista voisi tulla uusi Vietnam.

Kolmannella videolla Bergdahlille oli kasvanut iso parta. Hän kehotti Yhdysvaltojen hallitusta vapauttamaan Guantánamon vankileirillä Kuubassa ja Bagramin tukikohdassa Afganistanissa olleet sotavangit. Bagramissa oli vangittuna ainakin 3 000 afganistanilaista.

Vuosi sitten joulukuussa kuuluisa pakistanilainen sotakirjeenvaihtaja Sami Yousafzai kertoi Bergdahlin pakoyrityksestä. Bergdahl oli Pakistanissa ja islamistisen Haqqani-verkoston vankina. Vangitsijat luottivat häneen tässä vaiheessa niin paljon, että he ottivat hänet mukaansa ampumaan lintuja ja jäniksiä ruuaksi. Yhtenä yönä Bergdahl onnistui pakenemaan, ja kun hänet saatiin kolmen päivän päästä uudestaan kiinni, hänen taltuttamisekseen tarvittiin viisi miestä.

Bowe Bergdahl on tällä hetkellä ainoa missään päin maailmaa sotavankina oleva Yhdysvaltojen kansalainen. Kampanjointi hänen vapauttamisekseen on silti ollut vaisua. Koululaiset Idahossa ovat lähettäneet presidentti Barack Obamalle kirjeitä, ja veteraanijärjestö Rolling Thunder organisoi toukokuussa Washingtonissa sadan tuhannen moottoripyöräilijän kulkueen, joka vaati hallitukselta toimia Bergdahlin vapauttamiseksi.

Talebanliike on vaatinut Bergdahlin vapauttamiseksi miljoona dollaria sekä 21 afganistanilaisen vangin vapauttamista Guantánamon vankileiriltä ja Yhdysvalloissa vankeusrangaistusta kärsivän pakistanilaisen Aafia Siddiquin armahtamista. Siddiqui on neurologi ja kolmen lapsen äiti, joka tuomittiin vuonna 2010 yhdysvaltalaissotilaiden tapon yrityksestä – monien ihmisoikeusjärjestöjen mielestä täysin tekaistuin syyttein.

Obaman hallitus neuvotteli talebanien edustajien kanssa vanginvaihdosta viime kesänä Qatarissa. Yhdysvallat tarjoutui tuolloin vapauttamaan viisi entistä talebanhallinnon ministeriä. Yhdysvaltojen presidentinvaalien lähestyessä neuvottelut kuitenkin katkesivat.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Näin Osama bin Laden teloitettiin

KU-VIIKKOLEHTI 16.11.2012

Salanimellä Mark Owen esiintyvä entinen Yhdysvaltojen Navy Seals -erikoisjoukkojen sotilas julkaisi syyskuussa kirjan No Easy Day, jossa hän kertoo yksityiskohtaisesti Osama bin Ladenin surmaoperaatiosta Abbottabadissa Pakistanissa viime vuonna.

Oli vapunpäivän jälkeinen yö, ja Abbottabadin kaupunki oli sähkökatkon vuoksi täysin pimeä. Kahdella Black Hawk -helikopterilla naapurimaasta Afganistanista tulleet erikoisjoukkojen sotilaat olivat edenneet bin Ladenin kolmikerroksisen talon ylimpään kerrokseen.

Kirjan mukaan Osama bin Laden kurkisti makuuhuoneensa ovesta käytävään, jolloin hän sai äänivaimennetusta rynnäkkökivääristä kaksi laukausta päähänsä. Bin Laden katosi takaisin pimeään huoneeseen.

Kun pimeänäkölaitteilla ja lasertähtäimillä varustetut amerikkalaissotilaat hetken päästä tulivat huoneeseen, bin Laden makasi lattialla. Huoneessa olivat myös hänen kaksi nuorinta vaimoaan ja ainakin kolme lasta. Ensimmäiset laukaukset ampunut sotilas työnsi naiset huoneen seinustalle. Lapset olivat huoneen vastakkaisessa nurkassa ja seurasivat tapahtumia järkyttyneinä.

Bin Laden oli yöpuvussa ja aseeton. Verta ja aivojen osia pursui ulos hänen päästään, mutta hän oli vielä elossa ja nytkähteli ja vääntelehti lattialla. Owen ja toinen sotilas ampuivat useita laukauksia hänen rintaansa.

Tätä ennen amerikkalaissotilaat olivat surmanneet bin Ladenin parikymppisen pojan Khalidin sekä kaksi kuriiriksi kutsuttua kuwaitilaista veljestä ja toisen heistä vaimon. Vain toinen kuriireista teki vastarintaa ampumalla hyökkääjiä AK-47:lla piharakennuksen metallisen oven läpi.

Talossa ja piharakennuksessa oli Osama bin Ladenin kahden vaimon lisäksi kaksi muuta naista ja kymmenkunta lasta, joista yksi oli sylivauva.

Surmaoperaation jälkeen kerrottiin, että bin Laden ammuttiin hänen pitäessään vaimoaan ihmiskilpenä. Myöhemmän version mukaan bin Laden ei ollut piiloutunut vaimonsa taakse, mutta hän vastusti kiinniottoa, vaikka oli ilman asetta.

Operaatiosta vastannut tiedustelupalvelu CIA:n johtaja Leon Panetta totesi, että kommandojoukot löysivät tulitaistelun jälkeen bin Ladenin ja surmasivat hänet sekunnin murto-osassa.

Mutta Mark Owenin kirjan mukaan mitään tulitaistelua ei käyty.

Operaation valmennustilaisuudessa aiemmin keväällä Valkoisen talon juristi oli korostanut, että kyseessä ei ollut teloitusoperaatio: ”Jos hän ei uhkaa teitä, teidän tulee ottaa hänet vangiksi.”

Bin Ladenin makuuhuoneesta katon rajassa olevalta hyllyltä löytyi myöhemmin AK-47-rynnäkkökivääri ja venäläinen Makarov-pistooli, joka oli kotelossaan. Molempien lippaat olivat tyhjät.

Mark Owen päivittelee kirjassaan sitä, ettei bin Laden lainkaan valmistautunut puolustamaan itseään ja perhettään, vaikka hän oli varmasti kuullut helikopterien äänen ja tiesi hyökkääjien olevan tulossa.

Surmatusta bin Ladenista otettiin valokuvia, verinäyte, sylkinäyte ja luuydinnäyte. Bin Ladenin työhuoneesta otettiin talteen tietokoneet sekä hyllyissä siistissä järjestyksessä olleet cd-levykkeet, dvd:t, muistitikut, muistiinpanolehtiöt, asiakirjat sekä bin Ladenin käyttämä digitallennin.

Bin Ladenin ruumis pakattiin ruumissäkkiin ja vietiin helikopterilla Jalalabadissa Afganistanissa sijaitsevaan Yhdysvaltojen tukikohtaan. Uutistietojen mukaan ruumis heitettiin myöhemmin lentotukialus Carl Vinsonin kannelta Intian valtamereen.

Osama bin Laden oli ollut vuosien ajan etsintäkuulutettuna, sillä häntä vastaan oli nostettu syyte osallisuudesta vuonna 1998 tehtyihin pommi-iskuihin Yhdysvaltojen suurlähetystöjen edustalla Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja Dar es Salaamissa Tansaniassa. Bin Ladenia epäiltiin myös muista terrori-iskuista eri puolilla maailmaa.

Häntä ei kuitenkaan virallisesti syytetty vuoden 2001 syyskuun 11. päivän iskuista. Yhdysvaltojen keskusrikospoliisin FBI:n tiedotusjohtaja Rex Tomb totesi vuonna 2006, ettei FBI:lla ollut ”mitään selkeitä todisteita bin Ladenin osallisuudesta syyskuun 11. päivän tapahtumiin”.

Mark Owenin kirja julkaistiin vastikään myös suomeksi Otavan kustantamana nimellä Kova päivä. Owenin kirjan lisäksi Osama bin Ladenin surmaoperaatio on ollut tänä syksynä muutenkin näkyvästi esillä kirjoissa, elokuvissa ja niiden markkinointiin liittyneissä uutisissa.

Isku Mogadishuun -kirjan tekijän Mark Bowdenin lähinnä bin Ladenin jäljittämisestä ja surmaoperaation suunnittelusta kertova teos The Finish ilmestyi viime kuussa.

John Stockwellin ohjaama elokuva Seal Team Six: The Raid on Osama bin Laden esitettiin National Geographic kanavalla alkukuusta vain kaksi päivää ennen Yhdysvaltojen presidentinvaaleja. Tuotantoyhtiön johtaja kuului Barack Obaman vaalikampanjan keskeisiin varainhankkijoihin.

Hurt Locker -elokuvasta Oscarilla palkitun Kathryn Bigelowin ohjaama bin Ladenin surmaoperaatiosta kertova elokuva Zero Dark Thirty on tulossa Yhdysvaltojen elokuvateattereihin vielä ennen joulua.

Viime viikolla puolestaan kerrottiin, että seitsemän Navy Seals -sotilasta oli saanut kurinpitorangaistuksia sotasalaisuuksien paljastamisesta heidän osallistuttua Medal of Honor: Warfighter -sotapelin suunnitteluun.

Mark Owen ei varmaankaan tule saamaan rangaistuksia salaisuuksien paljastamisesta, vaikka tällä spekuloitiin kirjan ilmestyessä. Kirja ei sisällä mitään sotastrategisia salaisuuksia.

Kirja kertoo Navy Seals -joukkojen miesten arvoista ja ajatusmaailmasta ja sisältää seikkaperäisiä selostuksia joukkojen harjoittelusta ja sotaoperaatioista Irakissa, Afganistanissa ja somalialaisia merirosvoja vastaan.

Owen arvostelee Yhdysvaltojen sotataktiikan muutosta Afganistanissa Barack Obaman presidenttikaudella, kun painopiste siirtyi surmaoperaatioista hyökkäyksiin, joissa tarkoituksena oli pikemminkin ottaa talebantaistelijoita vangiksi.

Muuten kirjaa voidaan pitää lähinnä Yhdysvaltojen sotavoimia ihannoivana propagandana. Varmasti monet aseintoiset yhdysvaltalaiset nuoret miehet tulevat kirjan ansiosta hakeutumaan sotilasuralle.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Öljynetsintää ruotsalaisittain

KU-VIIKKOLEHTI 2.11.2012

Etiopiassa 14 kuukautta vankilassa istuneet ruotsalaistoimittajat Martin Schibbye ja Johan Persson tunnetaan lehtihaastattelujen ansiosta myös meillä. Uutismediassa vähemmälle huomiolle ovat kuitenkin jääneet syyt, miksi Schibbye ja Persson ylipäänsä lähtivät reportaasimatkalle Etiopian syrjäiselle Ogadenin alueelle.

Tarkoituksena oli raportoida paikan päältä ruotsalaisomisteisen Africa Oil -yhtiön öljynetsintähankkeista ja Etiopian armeijan ja poliisin erikoisjoukkojen tekemistä ihmisoikeusloukkauksista ja sotarikoksista paikallisia siviilejä vastaan.

Etiopian hallitus käy alueella sotaa Ogadenin kansallisen vapautusrintaman (ONLF) sissejä vastaan ja on kieltänyt toimittajien ja avustusjärjestöjen pääsyn alueelle.

Niinpä freelancetoimittaja Martin Schibbye ja valokuvaaja Johan Persson hakeutuivat Ogadeniin naapurimaan Somalian kautta. Autokyyti Galkayon kaupungista Etiopian rajan taakse maksoi 2 000 dollaria. Etiopian puolella ruotsalaisia vastassa oli ONLF:n sissipartio.

Juttumatka ehti hädin tuskin alkaa, kun sissit joutuivat tulitaisteluun armeijan joukkoja vastaan ja ruotsalaiset vangittiin 30. kesäkuuta 2011. Schibbye ja Persson olivat olleet Etiopiassa kaksi päivää.

Ogadenin alue on kuivaa pensassavannia ja kivikkoisia kukkuloita. Alueen neljä miljoonaa asukasta ovat etnisiä somalialaisia. Etiopian hallituksen laatiman etnisen maakuntajaon mukaisesti aluetta kutsutaankin virallisesti Somalialueeksi.

Somalialaisten mielestä Ogadenin alue kuuluisi Somaliaan. Vuonna 1977 Somalian diktaattori Mohamed Siad Barre lähetti armeijansa valtaamaan koko Ogadenin, mutta Neuvostoliiton ja Kuuban tuella Etiopia valloitti alueen takaisin seuraavana vuonna.

Vuonna 1984 perustettu ONLF ilmoittaa taistelevansa alueen laajemman itsemääräämisoikeuden puolesta. Etiopian hallitus ei ole suostunut neuvotteluihin – yhä vähemmän sen jälkeen kun Ogadenissa aloitettiin öljynetsinnät ja alueen maaperässä todettiin olevan huomattavat määrät maakaasua.

Etiopian nykyinen hallitus on Yhdysvaltojen tärkein liittolainen Afrikan sarven alueella. Etiopian joukkoja on lähetetty viime vuosina useaan otteeseen Somaliaan taistelemaan islamistien kasvavaa vaikutusvaltaa vastaan.

Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch julkisti jo vuonna 2008 yksityiskohtaisen raportin Ogadenin siviiliväestöön kohdistetuista vakavista ihmisoikeusloukkauksista. 130-sivuinen raportti syytti Etiopian viranomaisia rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Raportin mukaan Etiopian armeijan joukot polttivat ja tuhosivat kyliä ja anastivat ihmisten karjan. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat joutuneet jättämään kotinsa ja elivät pakolaisleireillä naapurimaissa Keniassa ja Somaliassa. Poltetun maan taktiikalla haluttiin estää paikallisväestöä tukemasta ONLF:n sissejä, joita pidettiin uhkana öljynetsintähankkeille.

Öljynetsinnästä Ogadenissa vastaa kolme yhtiötä: kiinalainen Sinopec, malesialainen Petronas sekä ruotsalainen Lundin Petroleum, joka vuonna 2009 myi öljynetsintäoikeutensa omalle tytäryhtiölleen Africa Oilille.

Siviilien vaino vain kiihtyi sen jälkeen kun ONLF vuonna 2007 hyökkäsi kiinalaiselle öljynetsintäasemalle surmaten yli 70 ihmistä. Human Rights Watchin mukaan tuhansia sissiliikkeen kannattajiksi epäiltyjä on vangittu ilman oikeudenkäyntiä ja kidutettu tunnustusten saamiseksi. Naisia on joukkoraiskattu. Usein raiskauksiin ovat syyllistyneet juuri öljynetsintäalueita vartioivat sotilaat.

Aluehallinnon perustama poliisin erikoisyksikkö on surmannut ihmisiä summittaisesti, usein kuristamalla nämä kuoliaaksi teräslangalla ja jättäen ruumiit kylien aukioille varoitukseksi muille asukkaille.

Etiopian Ogadenissa ei vielä porata öljyä, mutta koeporausten perusteella alueen maaperässä uskotaan olevan runsaasti öljyä ja maakaasua.

Ruotsalainen Lundin Petroleum on kieltäytynyt ottamasta vastuuta Africa Oilin toiminnasta, sillä sen mukaan Africa Oil on oma itsenäinen yhtiö, jonka päämaja on Kanadassa.

Africa Oilin pääomistaja on kuitenkin Luxemburgissa päämajaansa pitävä Lorito Holdings, joka omistaa myös suurimman osuuden Lundin Petroleumista. Lorito Holdings on Lundinin perheen omistama holdingyhtiö.

Lundin Petroleum tunnetaan ennestään useista riskialttiista öljyhankkeista konfliktialueilla, joilla suuremmat öljy-yhtiöt eivät ole olleet halukkaita operoimaan. Lundin Petroleumia on aiemmin syytetty osallisuudesta väestön pakkosiirtoihin ja siviileihin kohdistettuihin ilmapommituksiin Etelä-Sudanissa toteutettujen öljynporaushankkeiden yhteydessä.

Aiemmin tänä vuonna yhtiön palkkaamat vartijat ovat taistelleet paikallisia aseellisia ryhmiä vastaan öljynetsintäalueella Somaliaan kuuluvassa Puntmaassa.

Lundinin yritysryppään perustaja Adolf Lundin rikastui 1970-luvulla Qatarissa tehdyillä maakaasulöydöksillä. Vuonna 1984 Lundin osallistui kultakaivostoimintaan kauppaboikottiin asetetussa apartheidhallinnon Etelä-Afrikassa. Myöhemmin hän sopi kupari- ja kobolttihankkeista silloisen Zairen diktaattorin Mobutun kanssa ja junaili öljyhankkeita Libyan johtajan Muammar Gaddafin kanssa.

Adolf Lundin oli myös palavasieluinen antikommunisti, joka kuului aikoinaan Ronald Reaganin presidentinvaalikampanjan tärkeimpiin tukijoihin.

Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt oli vuosina 2000–2006 Lundin Petroleumin hallituksen jäsenenä vastuualueenaan yhtiön eettiset linjaukset. Samaan aikaan yhtiötä syytettiin yhteistyöstä omia kansalaisiaan pommittavan Sudanin hallituksen kanssa. Bildt erosi yhtiön hallituksesta kaksi viikkoa sen jälkeen kun hänet nimitettiin ulkoministeriksi. Lundin Petroleumin pitkään valmisteltu öljynetsintähanke Ogadenissa käynnistyi loppuvuodesta 2006.

Adolf Lundin kuoli samana vuonna. Lundin-yhtiöiden johdossa ovat nyt hänet poikansa Lukas ja Ian Lundin.

Tällä viikolla tuli vielä tieto, että Lundin-ryhmään kuuluva Africa Oil on onnistunut löytämään öljyä Keniassa. Aftonbladet tiesi jo aiemmin kertoa, että yhtiön osakkeen arvo Tukholman pörssissä viisinkertaistui sinä aikana kun ruotsalaistoimittajat Schibbye ja Persson viruivat vankilassa Etiopiassa.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Haasteita sananvapaudelle

KU-VIIKKOLEHTI 19.10.2012

Sananvapauskysymykset olivat päivittäisenä puheenaiheena, kun viime kuussa isännöin tansanialaista sananvapausjuristia Mohammed Tibanyenderaa tämän Suomen-vierailun aikana. Tibanyendera on eteläisen Afrikan maiden mediajärjestön Misan Tansanian osaston puheenjohtaja ja suomalaisten journalistien kehitysyhteistyöjärjestön Vikesin yhteistyökumppani.

Sananvapaudelle on monenlaisia esteitä ja haasteita, ja ne ovat erilaisia eri maissa.

Tansaniassa suosittu poliittinen viikkolehti Mwanahalisi asetettiin heinäkuussa julkaisukieltoon sen jälkeen kun lehti osoitti, että presidentin alaisuudessa toimivan turvallisuuspalvelun miehet olivat syypäitä lakkoilevien lääkäreiden ammattijärjestön johtajan sieppaukseen ja kidutukseen.

Syyskuun alussa valtakunnallisen tv-kanavan toimittaja sai surmansa poliisin kyynelkaasukranaatista, kun hän oli raportoimassa oppositiopuolueen kannattajien mielenosoituksesta pienessä kylässä maan eteläosissa.

Tibanyendera muistutti, että Tansaniassa tällaiset tapaukset ovat harvinaisia. Maassa on laaja lehdistönvapaus, kymmeniä itsenäisiä sanomalehtiä ja radioasemia ja toistakymmentä tv-kanavaa. Sensuuria ei ole, mutta itsesensuuria kylläkin.

Tosin sensuuriakin esiintyy eri maissa eri muodoissa. Riippumattoman median ennakkosensuurista on kuitenkin luovuttu miltei kaikkialla, ainakin periaatteessa.

Burmassa ennakkosensuuri lopetettiin elokuussa. Sitä ennen sanomalehdet ilmestyvät vain kerran viikossa, jotta viranomaiset ehtivät syynätä läpi jokaisen artikkelin ennen lehden painoonmenoa.

Sudanissa etukäteissensuurista luovuttiin presidentti Omar al-Bashirin päätöksellä vuonna 2009. Tämänkin jälkeen turvallisuuspoliisi on ratsannut toimituksia iltaisin ja poistanut sanomalehdistä kokonaisia sivuja juuri ennen painatusta.

Ennakkosensuurin sijaan monissa maissa sanomalehtien kokonaisia painoksia on takavarikoitu, tai kuten Tansanian Mwanahalisin tapauksessa, lehden julkaiseminen on kielletty. Esimerkkejä löytyy eri puolilta maailmaa Iranista Valko-Venäjälle.

Kiina, Iran, Syyria ja Saudi-Arabia estävät säännönmukaisesti pääsyn hallitusta arvosteleville verkkosivuille.

Ääriesimerkkejä sensuurista edustavat toimittajien vangitsemiset tai murhat. Tällä hetkellä ainakin 179 journalistia on vangittuna työnsä vuoksi, näistä 42 Iranissa, 28 Eritreassa ja 27 Kiinassa. Tänä vuonna ammattinsa vuoksi on surmattu ainakin 48 journalistia, valtaosa heistä Syyriassa, Somaliassa ja Pakistanissa.

Oma lukunsa ovat sitten ne maat, joissa mitään riippumatonta mediaa ei ole olemassa. Yhdysvaltalaisen Committee to Protect Journalists -järjestön mukaan media toimii puhtaasti hallituksen äänitorvena ainakin Eritreassa, Kuubassa, Pohjois-Koreassa, Päiväntasaajan Guineassa, Uzbekistanissa ja Valko-Venäjällä.

Julkaisukieltojen ja itsesensuurin lisäksi sananvapautta rajoittavat tiedonsaannin esteet. Tansaniassa mediajärjestöt kampanjoivat parhaillaan julkisuuslain saamisen puolesta. Ilman julkisuuslakia viranomaisilla ei ole mitään velvoitteita antaa journalisteille tai muille kansalaisille tietoja hallituksen päätöksistä tai julkistaa viranomaisten hallussa olevia asiakirjoja esimerkiksi yleisistä hankinnoista tai yhteisten varojen käytöstä.

Monissa kehitysmaissa ei ole myöskään luotettavia tilastotietoja – tai jos on, ne eivät yleensä ole julkisia.

Tiedonsaantia rajoittavat myös erilaiset matkustuskiellot. Esimerkiksi Nigeriassa sotilaat estävät yleensä toimittajien pääsyn öljytuhoalueille.

Usein ihmiset eivät myöskään uskalla puhua median edustajille – viranomaisten tai paikallisen mafian koston pelossa.

Tiedonsaantia voivat rajoittaa myös puutteelliset resurssit tai toimittajien riittämätön osaaminen. Tansaniassa mediataloilla ei yleensä ole varaa lähettää toimittajiaan juttumatkoille. Paikallisen yleisradion toimituksessa toimittajilla ei ole juuri tietokoneita, eikä nettiyhteyttä. Verkkoa ei osata kunnolla käyttää tiedonhakuun.

Olennaisen tiedon hankkimisen ja julkaisemisen esteenä voivat olla myös erilaiset asenteet, ennakkoluulot tai vääristyneet uutiskriteerit – myös teknologisesti pitkälle kehittyneissä maissa.

Median omistus vaikuttaa usein keskeisesti tiedonvälityksen monipuolisuuteen. Monissa maissa valtiollisilla radio- ja tv-kanavilla ei suvaita hallitusta arvostelevia näkemyksiä, mutta myös kaupallinen media voi monin tavoin rajoittaa vapaata tiedonvälitystä.

Jos median omistus on liian keskittynyttä, toimittajat eivät käsittele aiheita, jotka voivat haitata mediaomistajan intressejä.

Jos media on kovin kaupallistunut ja tiedonvälitys viihteellistynyttä tai peräti pinnallista, erilaisia näkemyksiä saa kyllä julkaista, mutta valtavirran käsittelytavasta poikkeavat seikat eivät saa ansaitsemaansa huomiota eivätkä pääse vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon.

Joissain maissa on myös yleistä, että tutkivat reportaasit viranomaisten tai poliitikkojen väärinkäytöksistä tai yksityisten yhtiöiden aiheuttamista epäkohdista jätetään julkaisematta, mikäli syytöksen kohteena oleva taho ostaa tiedotusvälineestä ilmoitustilaa.

Monissa maissa toimittajien järjestäytyneisyyden puute on keskeinen este sananvapaudelle.

Esimerkiksi Tansaniassa ei ole olemassa journalistien ammattiliittoa eikä näin ollen myöskään palkkaneuvotteluja ja työehtosopimuksia. Valtamedian vakituisten toimittajien keskipalkka on alle sata euroa kuussa. Todellisuudessa suurin osa toimittajista tienaa tätäkin vähemmän, sillä he saavat palkkansa julkaistujen juttujen määrän mukaan. Työttömyysturvaa ei ole.

Työtä on vaikea tehdä kunnolla ja itsenäisesti, kun oma toimeentulo on epävarmaa. Niinpä myös yksittäiset toimittajat ovat alttiita korruptiolle.

Yhdysvaltojen kehitysyhteistyöviraston aikoinaan aloittaman käytännön mukaisesti Tansaniassa tiedotustilaisuuksien ja seminaarien järjestäjät maksavat osanottajille yleensä matkakorvauksen tai päivärahan. Pressitilaisuuteen osallistumisesta voi saada viikon palkkaa vastaavan summan rahaa. Joskus päällikköporras vaatii oman osuutensa päivärahoista.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Miksi Libyan-suurlähettiläs surmattiin

KU-VIIKKOLEHTI 5.10.2012

Vähitellen alkaa selvitä, mitä Libyan toiseksi suurimmassa kaupungissa Bengasissa oikein tapahtui syyskuun 11. päivän iltana ja miksi.

Aseellinen hyökkäys Yhdysvaltojen konsulaattiin oli epäilemättä etukäteen suunniteltu. Yhdysvaltojen ulkoministeriö oli saanut hyökkäyksestä luotettavaa tietoa jo ainakin kaksi päivää aikaisemmin.

Konsulaattia vastaan tehdyissä iskuissa saivat surmansa Yhdysvaltojen Libyan-suurlähettiläs Chris Stevens ja kolme muuta yhdysvaltalaista.

Bengasin hyökkäyksen syynä ei kuitenkaan ollut kohuttu Muhammed-video, vaan kyseessä oli kostoisku libyalaisen Al-Qaida-johtajan Abu Yahya al-Libin surmaamisesta Yhdysvaltojen sotalennokilla tehdyssä ohjusiskussa Pakistanissa viime kesäkuussa.

New York Times -lehti kertoi tällä viikolla, että Yhdysvaltojen asevoimat suunnittelevat jo uusia lennokki-iskuja ja erikoisjoukkojen operaatiota Bengasin hyökkäyksen tekijöitä vastaan.

Aiemmin syyskuun 11. päivänä joukko mielenosoittajia oli kokoontunut Yhdysvaltojen Kairon-suurlähetystölle Egyptissä protestoidakseen YouTubessa julkaistua profeetta Muhammedia herjaavaa videota vastaan. Väkijoukko repi alas suurlähetystön muurilla olleen Yhdysvaltojen lipun ja nosti tilalle islamilaista kalifaattia symbolisoivan mustan lipun.

Bengasissa naapurimaassa Libyassa ei sen sijaan nähty mitään mielenosoituksia Muhammed-videota vastaan. Yhdeksältä illalla yli satapäinen aseellinen joukko hyökkäsi konsulaatin alueelle eri suunnista ja tulitti konsulaattirakennusta kranaatinheittimillä. Hyökkääjät kuuluivat paikalliseen Ansar al-Sharia -prikaatiin, joka oli ollut keskeisesti mukana Bengasin taisteluissa Muammar Gaddafin joukkoja vastaan viime vuoden keväällä.

Ensimmäisessä iskussa kuoli yhdysvaltalainen konsulaatin tiedottaja. Suurlähettiläs Stevensiä ei löydetty palavasta rakennuksesta, kun muuta henkilökuntaa evakuoitiin läheiseen turvataloon.

Pian Ansar al-Sharian taistelijat hyökkäsivät myös turvataloon, jonka sijainnin ei pitänyt olla ulkopuolisten tiedossa. Taistelussa kuoli kaksi yhdysvaltalaista turvamiestä.

Myöhään illalla taistelujen tauottua joukko paikallisia miehiä murtautui sisään konsulaattiin. Miehet löysivät rakennuksesta vielä hengissä olleen Stevensin, ja tämä vietiin sairaalaan. Suurlähettilästä ei enää kyetty elvyttämään, vaan tämä kuoli sairaalassa savumyrkytyksen aiheuttamiin vammoihin.

New York Timesin tiistaina julkaistun kirjoituksen mukaan Yhdysvaltojen vakoiluviranomaiset onnistuivat välittömästi Bengasin hyökkäyksen jälkeen jäljittämään sähköisiä viestejä ja puhelinkeskusteluja, joissa Ansar al-Sharian jäsenet kerskuivat onnistuneella iskulla kumppaneilleen algerialaisessa kapinallisjärjestössä Islamilaisen Magrebin al-Qaidassa.

Uutiskanava Fox News kertoi, että tiedustelulähteiden mukaan iskun pääsuunnittelija oli Ansar al-Sharian johtaja Sufian bin Qumu, joka oli istunut viisi vuotta vangittuna Yhdysvaltojen vankileirillä Guantánamossa Kuubassa. Vuonna 2007 bin Qumu luovutettiin Libyaan. Muammar Gaddafi armahti hänet seuraavana vuonna osana islamistijärjestöjen kanssa tehtyä aseleposopimusta.

Sufian bin Qumu kuului aikoinaan Gaddafia vastaan taistelleeseen Libyan islamilaiseen taistelijaryhmään (LIFG), joka sittemmin keskittyi värväämään libyalaisia islamistinuoria Afganistanin sotaan. Toimintaa johti kesäkuussa lennokki-iskussa Pakistanissa surmattu Abu Yahya al-Libi.

Tällä hetkellä sadat LIFG:n soturit ovat mukana Syyrian kapinallisten Vapaan Syyrian armeijan joukoissa, jotka saavat tukea ainakin Yhdysvalloista, Iso-Britanniasta, Ranskasta, Saudi-Arabiasta, Qatarista ja Turkista.

Ansar al-Sharia on yksi monista aseellisista prikaateista, joille Libyan väliaikaishallitus antoi tehtäväksi järjestyksenpidon maassa Gaddafin hallinnon syrjäyttämisen jälkeen. Britannian yleisradion BBC:n mukaan Gaddafia vastaan taistelleet kapinalliset ovat jakautuneet peräti 1 700:ksi eri yksityisarmeijaksi.

Nimensä mukaisesti Ansar al-Sharia tavoittelee islamilaisen sharia-lain käyttöönottoa Libyassa. Kesäkuussa ryhmä valtasi Bengasin Vapaudenaukion ja vaati siirtymistä islamilaiseen lainsäädäntöön, mutta tuolloin asukkaat ajoivat heidät pois torilta ja takaisin tukikohtaansa.

Heinäkuussa järjestö yritti estää ihmisiä äänestämästä Libyan parlamenttivaaleissa, sillä parlamentti oli sen mielestä koraanin oppien vastainen. Järjestö on myös tuhonnut suufien moskeijoita Bengasissa väittäen suufien palvovan epäjumalia.

Kaksi viikkoa sitten Bengasin asukkaat saivat tarpeekseen Ansar al-Shariasta. 30 000 ihmistä osallistui mielenosoitukseen, jossa vaadittiin Ansar al-Sharian ja muiden prikaatien riisumista aseista. Seuraavana päivänä alkaneissa väkivaltaisuuksissa prikaatien jäsenet ampuivat kuoliaaksi 11 mielenosoittajaa, mutta lopulta väkijoukko valtasi prikaatin tukikohdan yhdessä poliisien kanssa ja Ansar al-Sharian miehet pakenivat kaupungista.

Bengasin konsulaatin iskussa kuollut suurlähettiläs Chris Stevens oli itse yksi Gaddafin syrjäyttämisen pääsuunnittelijoista. Miltei koko diplomaattiuransa arabimaissa viettänyt Stevens järjesti ulkoministeri Hillary Clintonin ensimmäisen tapaamisen Libyan kapinallisjohtajien kanssa ja oli ideoimassa Naton ilmasotaa Gaddafia vastaan.

Libyan kaupungeista hän tunsi parhaiten juuri Bengasin, jonne hän saapui viime vuoden keväänä kreikkalaisella rahtialuksella koordinoimaan Yhdysvaltojen tukea Ansar al-Sharialle ja muille kapinallisjoukoille.

Vaikka Ansar al-Sharian taistelijat on nyt ajettu Bengasista, järjestön jäseniä ei ole pidätetty osallisuudesta konsulaatti-iskuun. New York Timesin mukaan ainoastaan muutamia ryöstelijöitä on otettu kiinni.

Ansar al-Sharian joukot ovat tällä hetkellä todennäköisesti Dernan kaupungissa muutaman tunnin ajomatkan päässä Bengasista itään kohti Egyptin rajaa. Suurin osa Afganistanissa, Irakissa ja Syyriassa taistelleista libyalaisista islamisteista on kotoisin juuri Dernasta.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Paluu syyskuun 11. päivään

KU-VIIKKOLEHTI 21.9.2012

Yhdysvaltojen julkisen palvelun tv-yhtiön PBS:n verkkosivuilla katsotuimpien videoiden listan kärjessä on nyt parin viikon ajan ollut elokuva nimeltä 9/11: Explosive Evidence – Experts Speak Out (9/11: Räjähtävää todistusaineistoa – Asiantuntijat puhuvat).

Kyseessä on puolentoista tunnin mittainen dokumenttielokuva vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumista ja etenkin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornien ja vähemmän tunnetun WTC:n rakennuksen 7 tuhoutumisesta.

Dokumenttielokuvassa haastatellaan kymmeniä asiaan perehtyneitä arkkitehtejä, insinöörejä, fysiikan tutkijoita ja rakennuspurkuasiantuntijoita, jotka kaikki omalta osaltaan osoittavat, että Yhdysvaltojen viranomaisten teettämät raportit tornitalojen romahduksista eivät kestä tieteellistä tarkastelua.

Useat haastateltavista toteavat heti alkuun, että he eivät kannata salaliittoteorioita, mutta olisi tärkeää selvittää, mikä todella sai WTC:n tornitalot romahtamaan – tai itse asiassa räjähtämään. Useimpien johtopäätös näyttää olevan se, että talot räjäytettiin.

Elokuva esitettiin PBS:n paikallisella kanavalla Coloradossa kolme kertaa elo-syyskuun vaihteessa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun 911-tapahtumien virallista versiota kyseenalaistava elokuva nähtiin suuremmalla yhdysvaltalaisella tv-kanavalla. Tv-esitysten jälkeen elokuva on ollut katsottavissa verkon kautta kaikkialla maailmassa.

Tämän vuoden syyskuun 11. päivänä tv-kanavat Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa saivat kuitenkin muuta uutisoitavaa, kun joukko mielenosoittajia kokoontui Yhdysvaltojen Kairon-suurlähetystölle Egyptissä protestoidakseen YouTubessa julkaistua profeetta Muhammedia herjaavaa videota vastaan. Väkijoukko repi alas suurlähetystön muurilla olleen Yhdysvaltojen lipun ja nosti tilalle islamilaista kalifaattia symbolisoivan mustan lipun.

Samana päivänä islamistinen aseellinen ryhmä Ansar al-Sharia hyökkäsi 125 taistelijan voimin Yhdysvaltojen konsulaattiin Bengasissa Libyassa surmaten kranaatti-iskussa Yhdysvaltojen Libyan-suurlähettilään Christopher Stevensin ja kolme muuta yhdysvaltalaista.

Muslimeja, profeetta Muhammedia ja siinä sivussa myös Egyptin turvallisuusjoukkoja rienaavaa videota vastustaneet protestit levisivät seuraavina päivinä ainakin Jemeniin, Tunisiaan, Libanoniin, Palestiinaan, Sudaniin, Afganistaniin, Pakistaniin, Intiaan, Indonesiaan ja Malesiaan.

Joissain maissa mielenosoituksiin osallistui tuhansia ihmisiä, Beirutissa Libanonissa parhaiden arvioiden mukaan yli sata tuhatta Hizbollah-puolueen kannattajaa. Useimmissa muissa maissa protesteissa oli mukana vain kymmeniä tai enimmillään muutamia satoja islamilaisten ääriryhmien kannattajia.

Kairossa asuvan tuttavan mielestä protestit ovat saaneet aivan kohtuuttomasti huomiota maailman medioissa. Paikan päällä Kairossa ihmiset pitivät mielenosoittajia lähinnä fanaattisina uskonnollisina hörhöinä. Harva oli ylipäänsä nähnyt koko videota.

Pitkän näytelmäelokuvan trailerin muotoon tehty 13-minuutinen Muhammed-video on sarja ylinäyteltyjä kohtauksia, joissa profeetta Muhammed esitetään seksihulluna hölmönä ja hänen kannattajansa ovat väkivaltaa ihannoivia sadisteja. Nykypäivän Egyptiin sijoittuvissa kohtauksissa kiihkomuslimit vainoavat koptikristittyjä ja poliisi seuraa väkivaltaisuuksia vierestä.

Länsimaiselle katsojalle videon tyylistä tulevat epäilemättä ensimmäisenä mieleen 70-luvun Monty Python -elokuvat.

Kaikki profeetta Muhammediin viittaavat repliikit näyttävät olevan jälkikäteen dubattuja. Videolla esiintyneet näyttelijät ovatkin kertoneet, etteivät he lainkaan tienneet olevansa mukana islamia rienaavassa tuotannossa. Ohjaaja oli sanonut näyttelijöille, että elokuvan tapahtumat sijoittuivat muinaiseen Egyptiin.

Ensimmäisissä videota käsitelleissä uutisissa elokuvan ohjaajan sanottiin olevan Kaliforniassa vaikuttava israelilainen kiinteistöyrittäjä Sam Bacile. Sam Bacilena esiintynyt henkilö antoi haastatteluja uutistoimisto AP:lle ja Wall Street Journalille ja kertoi keränneensä elokuvaa varten viisi miljoonaa dollaria juutalaisilta lahjoittajilta. Pian kuitenkin selvisi, ettei tämännimistä henkilöä ole olemassa.

Sam Bacile olikin ilmeisesti egyptiläis-amerikkalainen koptikristitty Nakoula Basseley Nakoula, joka oli istunut vankilassa metamfetamiinin valmistuksesta ja luottokorttirikoksista.

Nakoula ei keksinyt elokuvatraileria omasta päästään. Elokuvan tuottajana oli Media for Christ -niminen yhdistys, jonka toiminnanjohtaja on Joseph Nasralla, hänkin egyptiläis-amerikkalainen koptikristitty. Nasralla on ollut vuosien ajan tiiviissä yhteistyössä islaminvastaisilla vihapuheilla kampanjoivan yhdysvaltalaisen äärioikeiston kanssa.

Viime vuonna syyskuun 11. päivän alla Nasralla oli järjestämässä kampanjaa, joka pyrki antamaan koululaisille ”todellista tietoa” islamista. Kalifornian koulujen edustalla jaettiin lehtisiä, joissa profeetta Muhammed kuvattiin seksihulluksi pedofiiliksi. Kampanjassa Nasrallan yhteistyökumppanina oli Yhdysvaltojen äärioikeiston sotaharjoitusleirejä järjestävä Vietnamin-sodan veteraani Steve Klein, joka toimi myös Muhammed-videon osatuottajana.

Vuonna 2010 Nasralla oli mukana järjestämässä syyskuun 11. päivän mielenosoitusta New Yorkin Manhattanille kaavailtua islamilaista yhteisökeskusta vastaan. Kampanjaa organisoi Stop the Islamization of America -järjestö, jonka johtajia ovat tunnetut islaminvastaiset bloggaajat Pamela Geller ja Robert Spencer.

Norjan joukkosurmista tuomittu Anders Behring Breivik siteerasi Robert Spencerin Jihad Watch -sivustoa kymmeniä kertoja omassa 1 500-sivuisessa manifestissaan.

11. syyskuuta 2010 järjestettyyn tapahtumaan osallistui videolinkin välityksellä myös Yhdysvaltojen entinen YK-suurlähettiläs John Bolton. Bolton on yksi Yhdysvaltojen uuskonservatiivien sotahaukkojen johtajista ja keskeisesti mukana myös Mitt Romneyn presidentinvaalikampanjassa.

Bengasin konsulaattia vastaan tehdyn iskun jälkeen Bolton antoi Yhdysvaltojen valtamedialle useita haastatteluja, joissa hän arvosteli presidentti Barack Obamaa heikosta ulkopolitiikasta ja Yhdysvaltojen turvallisuuden vähättelystä.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Nainen, joka tiesi liikaa

KU-VIIKKOLEHTI 7.9.2012

Syyskuun 14. päivänä 2001 Sibel Deniz Edmonds sai puhelinsoiton Yhdysvaltojen keskusrikospoliisista FBI:sta. Hänet haluttiin töihin. New Yorkissa ja Washingtonissa kolme päivää aiemmin tehtyjen lentokoneiskujen vuoksi FBI tarvitsi kiireesti turkin ja persian kielen kääntäjää käymään läpi viranomaisten salaa nauhoittamia puhelinkeskusteluja.

31-vuotias amerikanturkkilainen Sibel Edmonds oli tuolloin graduvaiheen opiskelija, pääaineenaan rikosoikeus. Hän oli syntynyt Azerbaidzhanissa, varttunut ja käynyt koulua Turkissa ja Iranissa. Hän puhui sujuvasti turkkia, persiaa ja azerin kieltä. FBI tiesi tämän, sillä Edmonds oli vuosia aiemmin hakenut virastoon työharjoitteluun.

FBI:n kielenkääntäjien yksikössä ei ollut ainuttakaan turkin kieltä kunnolla osaavaa tulkkia. Siihen asti turkinkielisistä käännöksistä vastasi kolme iranilaissyntyistä sisarusta, joiden ainoa yhteys turkin kieleen oli se, että heidän isoäitinsä oli turkkilainen.

Kielenkääntäjien yksikkö oli muutenkin huonosti hoidettu. Esimies palkkasi arabian kielen kääntäjiksi omia sukulaisiaan ja tuttaviaan. Hän moitti Edmondsia liian hyvin ja liian nopeasti tehdystä työstä ja kertoi olevansa iloinen 911-iskuista, sillä niiden ansiosta yksikön budjettia korotettiin.

Sibel Edmonds ehti olla FBI:ssa töissä vain reilu puoli vuotta, kun hän sai potkut. Varsinaista syytä ei koskaan kerrottu, mutta epäilemättä irtisanomisen syynä olivat Edmondsin viraston johdolle tekemät paljastukset kielenkääntäjien yksikköön soluttautuneesta Turkin ja Israelin vakoojasta ja FBI:n saamista syyskuun 11. päivän iskuja koskeneista ennakkovaroituksista.

FBI:n johto ei halunnut ryhtyä selvittämään virastossa tehtyjä laiminlyöntejä ja väärinkäytöksiä.

Alkukesällä ilmestyneessä omaelämäkerrassaan Classified Woman Sibel Edmonds kertoo, kuinka hänestä lopulta tuli Yhdysvaltojen ”salassa pidetyin” nainen. Kesällä 2004, kun lukuisat syyskuun 11. päivän iskuja koskevat epäselvyydet alkoivat tulla julkisuuteen, Bushin hallinnon oikeusministeri John Ashcroft antoi määräyksen, jonka mukaan valtionsalaisuuksien suojelemiseksi Edmondsia ei saanut kuulustella todistajana iskuissa kuolleiden omaisten nostamassa oikeusjutussa.

Myös Yhdysvaltojen kongressin jäseniä kiellettiin käsittelemästä Edmondsin raportoimia asioita. Valtion etujen vuoksi salassa pidettäviä tietoja olivat muun muassa Edmondsin syntymäaika, syntymäpaikka, hänen kielitaitonsa sekä hänen työtehtävänsä Yhdysvaltojen hallituksen palveluksessa.

Edmonds otti alun alkaen vastaan FBI:n työtarjouksen, koska Yhdysvaltojen kansalaisena hän koki velvollisuudekseen auttaa omalta osaltaan hallitusta saamaan vastuuseen syyskuun 11. päivän terrori-iskujen suunnittelijat.

Kääntäjäntyössään hän pääsi ensimmäisen kerran tekemisiin 911-paljastusten kanssa, kun hänelle annettiin tehtäväksi käydä läpi aiemmin tehtyjä käännöksiä persian kielellä käydyistä salakuunnelluista puhelinkeskusteluista.

Yhdysvalloissa parhaillaan vangittuna ollut mies oli heinäkuussa 2001 sanonut keskustelukumppanilleen aikovansa lähettää tälle kuriirin välityksellä rakennuskaavioita pilvenpiirtäjistä. Keskustelu käytiin Iranin ja Pakistanin syrjäisten rajaseutujen murteella.

Aiempi kääntäjä oli laatinut keskustelusta pelkän yhteenvedon, jossa todettiin, että kyse oli rakennustöitä koskevasta keskustelusta.

Syyskuun 12. päivänä samat keskustelijat olivat onnitelleet toisiaan muslimien id-juhlan vuoksi. Vuoden 2001 syyskuussa ei kuitenkaan vietetty mitään islamilaisia juhlapyhiä, joten Edmonds ymmärsi, että juhlimisen syynä oli pikemminkin onnistunut terrori-isku. Samassa keskustelussa puhuttiin myös viisumien hankkimisesta Yhdysvaltojen suurlähetystöstä Abu Dhabista – tällä kertaa itsemurhaiskuihin valmistautuville 18–24-vuotiaille naisille.

Edmonds teki puhelinkeskusteluista sanatarkat käännökset ja lähetti raportin esimiehelleen. Tämä ei kuitenkaan koskaan toimittanut uusia käännöksiä eteenpäin niitä pyytäneelle FBI:n agentille, ilmeisesti suojellakseen työntekijäänsä, joka ei ollut nähnyt puhelinkeskusteluissa mitään raportoitavaa.

Edmondsin iranilaissyntyinen kollega oli puolestaan ollut FBI:n agenttien tulkkina Washingtonissa huhtikuussa 2001 järjestetyssä tapaamisessa Iranin tiedustelupalvelun entisen johtajan kanssa, jonka FBI oli värvännyt tiedonantajakseen.

Entinen tiedustelujohtaja kertoi FBI:n miehille, että Osama bin Ladenin ryhmä suunnitteli massiivisia terrori-iskuja New Yorkissa, Chicagossa, Washingtonissa ja San Franciscossa. Iskut oli tarkoitus tehdä lentokoneilla lähikuukausina. Iskujen toteuttajat olivat jo Yhdysvalloissa, ja jotkut tahot Yhdysvaltojen hallituksessa olivat ilmeisesti jo tietoisia suunnitelluista iskuista.

FBI:n toinen kääntäjä taas oli ollut kesäkuussa 2001 tulkkina, kun Ranskan tiedustelupalvelun edustajat varoittivat FBI:n terrorisminvastaisen osaston agentteja suunnitteilla olevista lentokoneiskuista ja luettelivat iskun suunnittelusta epäiltynä olevien miesten nimiä.

”Ranskalaiset antoivat meille hyvin yksityiskohtaisia tietoja, mutta jostain syystä FBI:n päämajassa ja Valkoisessa talossa päätettiin, ettei asialle tarvinnut tehdä mitään”, FBI:n ranskan kielen tulkki kertoi.

Ennen irtisanomistaan FBI:n palveluksesta Edmonds pääsi jyvälle kansainvälisestä vakoiluskandaalista, jossa Turkin ja Israelin tiedustelupalvelut onnistuivat hankkimaan huippusalaisia tietoja Yhdysvaltojen ydinaseohjelmasta. Yhdysvaltojen nykyisen Afganistanin ja Pakistanin erikoislähettilään Marc Grossmanin avustuksella Turkki oli onnistunut soluttamaan omia agenttejaan Yhdysvaltojen ydinaselaboratorioihin.

Edmondsin mukaan Grossman ja edustajainhuoneen ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Tom Lantos toimittivat puolustusvoimien salaisia tietoja Israelin suurlähetystölle. Israelilaiset puolestaan myivät tietoja edelleen Turkin lähetystölle, ja turkkilaiset taas Pakistanin tiedustelulle ISI:lle ja Saudi-Arabialle.

Verkostossa oli tiettävästi mukana myös Keski-Aasian maiden ase- ja huumekauppaa pyörittäviä turkkilaisia upseereja ja rikollisliigojen johtajia sekä Bushin hallinnon korkeita virkamiehiä ja aseteollisuuden johtajia.

lauantai 25. elokuuta 2012

Afrikka yhdentyy hitaasti mutta varmasti

KU-VIIKKOLEHTI 24.8.2012

Arvaan, että monikaan ei kesäloman aikana kiinnittänyt suurempaa huomiota pikku-uutisiin, joissa mainittiin, että Afrikan unioni täytti kymmenen vuotta. Afrikan tapahtumista eniten palstatilaa mediassa saavat edelleenkin lähinnä aseelliset selkkaukset ja humanitaariset kriisit – silloin tällöin myös vaalit. Hektisessä uutisrytmissä pidempiaikaiset kehityskaaret jäävät yleensä päivänpolttavien uutistapahtumien jalkoihin.

Afrikan unioni eli AU juhli tällä kertaa työn merkeissä. Afrikan maiden valtionpäämiesten kymmenvuotishuippukokouksen oli määrä tehdä päätöksiä taloudellisen yhdentymisen ja maanosan maiden välisen sisäisen kaupan edistämiseksi, mutta loppujen lopuksi kokouksessa suurimman huomion sai kiista siitä, kuka valitaan AU:n komission puheenjohtajaksi.

Afrikan ylimmäksi komissaariksi nimitettiin lopulta Etelä-Afrikan pitkäaikainen ulkoministeri Nkosazana Dlamini-Zuma, joka sai vasta neljännessä äänestyksessä taakseen vaadittavan kahden kolmasosan enemmistön. Viimeiset vuodet maansa sisäministerinä toiminut 63-vuotias Dlamini-Zuma on Etelä-Afrikan presidentin Jacob Zuman entinen vaimo ja Afrikan unionin ensimmäinen naispuolinen johtaja.

Komission puheenjohtajaa yritettiin valita jo edellisessä AU:n huippukokouksessa tammikuussa. Ranskankieliset maat olisivat halunneet gabonilaisen Jean Pingin jatkavan komission johdossa, mutta tämä ei saanut määräenemmistön kannatusta. Etelä-Afrikka syytti Pingiä unionin rahojen tuhlauksesta.

Eteläafrikkalaisen Dlamini-Zuman valintaa taas vastustettiin sen vuoksi, että Etelä-Afrikka kuuluu AU:n suurimpiin rahoittajiin ja aiemman sanattoman sopimuksen mukaan unionin suurimpien rahoittajien ei pitänyt pyrkiä saamaan edustajiaan järjestön johtotehtäviin.

Vaikeaksi menneen puheenjohtajavalinnan lisäksi unioni onnistui heinäkuussa pidetyssä kokouksessa sopimaan myös rauhanturvajoukkojen lähettämisestä itäiseen Kongoon. Kokouksen aikana Sudanin ja Etelä-Sudanin presidentit saatiin myös neuvottelemaan kasvotusten maiden välisistä rajakiistoista ja öljyvarojen käytöstä.

Afrikan unioni perustettiin 9. heinäkuuta 2002 Durbanissa Etelä-Afrikassa. Kokouksen isäntämaan silloinen presidentti Thabo Mbeki puhui toiveikkaaseen sävyyn Afrikan renessanssista, jossa Afrikan maat ottavat vihdoin maanosan voimavarat omaan hallintaansa aina Kapkaupungista Kairoon.

Unionin keskeisiä tavoitteita oli edistää maanosan poliittista ja taloudellista yhdentymistä, pyrkiä turvaamaan rauhaa Afrikassa ja kannustaa jäsenmaita demokratiaan, hyvään hallintoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen.

Unionin perustamisesta sovittiin itse asiassa jo kolme vuotta aiemmin Sirtessä Libyassa. Libyan johtaja Muammar Gaddafi oli ratkaisevassa roolissa, kun AU:n edeltäjäjärjestö Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU päätti lakkauttaa itsensä ja pyrkiä sen sijaan Euroopan unionin mallin mukaisesti maanosan tiiviimpään poliittiseen ja taloudelliseen yhdentymiseen.

Gaddafin isännöimä OAU:n Sirten huippukokous järjestettiin 9. syyskuuta 1999. Kiinalaisten rakentama uusi 20-kerroksinen AU:n päämaja Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa on kyseisen päivämäärän vuoksi juuri 99,99 metriä korkea.

Mitä kymmenvuotias Afrikan unioni on sitten saanut aikaan? Tärkein saavutus on varmaankin toiveikkaan ilmapiirin luominen, arvelee Lontoossa ilmestyvä New African -lehti AU:n kymmenvuotisjuhlan kunniaksi julkaistussa teemanumerossaan.

Kun talouslehti The Economist vielä vuonna 2000 kutsui Afrikkaa ”toivottomaksi maanosaksi”, nyt puhaltavat uudet tuulet. Viime vuosikymmenen aikana Afrikan maiden talouskasvu oli keskimäärin 5,5 prosenttia. Vuosikymmenen loppupuoliskolla Etiopian talouskasvu oli suurempi kuin Kiinan ja Ugandan talous kasvoi nopeammin kuin Intian. Viime vuonna maailman suurin talouskasvu tilastoitiin Ghanassa.

Raaka-aineiden kysynnän kasvu ja hinnannousu on ollut keskeisenä syynä Afrikan maiden hurjaan talouskasvuun. Öljynviennistä ja kaivostuotannosta saadut tulot kattavat noin kolmasosan vuosien 2000–2010 talouskasvusta. Lisäksi kotimaan kulutusmarkkinat kasvoivat rajusti, samoin Afrikan maiden oma yksityissektori.

Afrikan maiden kauppa Kiinan kanssa kasvoi vuosina 2000–2011 kymmenestä miljardista dollarista 160 miljardiin dollariin. Kaupankäynti Intian, Brasilian ja Venäjän kanssa yhdeksänkertaistui. Ulkomaiset kaupalliset investoinnit Afrikassa kaksinkertaistuivat.

Hyvällä syyllä voidaan tietysti kysyä, missä määrin Afrikan talouskasvu on ollut juuri Afrikan unionin ansiota tai miten paljon maanosan talous olisi kasvanut, jos unionin jäsenmaat olisivat Muammar Gaddafin mahtipontisimman suunnitelman mukaisesti yhdistyneet Afrikan yhdysvalloiksi jo vuonna 2007.

AU:n perustavan kokouksen puheenjohtaja Thabo Mbeki kuului aikoinaan niihin Afrikan maiden johtajiin, jotka vastustivat Gaddafin pika-aikataululla toteutettavaa liittovaltiosuunnitelmaa. Nyt Mbeki kuitenkin peräänkuuluttaa maanosan joutuisampaa poliittista ja taloudellista yhdentymistä.

Koko Afrikan kattavaa vapaakauppa-aluetta suunnitellaan nyt vuodelle 2017. Yhteiseen valuuttaan, afroon, olisi näillä näkymin tarkoitus siirtyä vuonna 2023.

Taloudellisen yhdentymisen yhtenä hankaluutena ovat jo olemassa olevat erilaiset alueelliset ja usein päällekkäiset talousyhteisöt. Esimerkiksi Itä-Afrikan yhteisön maat Kenia, Tansania, Uganda, Ruanda ja Burundi suunnittelevat rahaliittoa ja siirtymistä yhteiseen valuuttaan vuoteen 2015 mennessä.

Useimmat Itä-Afrikan yhteisön maat kuuluvat myös Itäisen ja eteläisen Afrikan yhteismarkkinajärjestöön Comesaan. Tansania on lisäksi jäsenenä Eteläisen Afrikan kehitysyhteisössä SADC:ssa. Burundi puolestaan kuuluu Keski-Afrikan maiden talousyhteisöön Eccasiin. Kenia ja Uganda taas ovat mukana Afrikan sarven maiden kehitysjärjestössä Igadissa. Vastaavasti Länsi-Afrikan maissa on ennestään talousyhteisö Ecowas.

perjantai 10. elokuuta 2012

Kiistaa kiinalaisella kaivoksella

KU-VIIKKOLEHTI 10.8.2012

Kiinalaisomistuksessa olevalta sambialaiselta hiilikaivokselta kantautui viikonloppuna ikäviä uutisia. Paikalliset työntekijät olivat lakkoilleet ja vaatineet palkankorotuksia. Osa kaivosmiehistä kuitenkin jatkoi töitä sen jälkeen kun kiinalaiset esimiehet uhkasivat järjestää kaikille lakkoilijoille potkut.

Työtaistelu yltyi lauantaina mellakaksi, jossa lakkoilevat kaivosmiehet pahoinpitelivät lakkorikkureita ja heittivät kiinalaisia esimiehiä kivillä. Väkivaltaisuuksia kaivoskäytävän uumeniin paennut 50-vuotias kiinalainen kaivosmies sai surmansa, kun raskas hiilivaunu työnnettiin tämän päälle. Lisäksi kolme muuta kiinalaistyöntekijää vietiin sairaalahoitoon, ja myös useat sambialaiset saivat vakavia vammoja.

Viranomaiset toimivat nopeasti. 12 miestä otettiin kiinni. Yksi kaivosmiehistä sai keskiviikkona syytteen murhasta ja 11 muuta mellakoinnista ja varkauksista. Kaivosyhtiön toimistotiloja oli rikottu, ja toimistosta oli varastettu tietokoneita.

Sambian eteläisen maakunnan poliisipäällikkö kertoi Times of Zambia -lehdelle, että poliisi etsii edelleen kahta kiinalaisen kaivosmiehen surmasta epäiltyä miestä, jotka olivat paenneet paikalta.

Palkkakiistan taustalla olivat Sambiassa viime kuussa voimaan tulleet uudet minimipalkkamääräykset, joiden mukaan kaupanmyyjille ja muille liittoon kuulumattomille työntekijöille tulisi maksaa palkkaa vähintään 170 euroa kuussa.

Syrjäisessä Sinazongwessa sijaitsevalla Collumin hiilikaivoksella työntekijöiden palkat olivat selvästi alhaisempia, yleensä alle sata euroa kuussa.

Sambian työministeri selitti paikalliselle medialle, että uudet minimipalkat eivät koske järjestäytyneitä aloja, kuten kaivostyöläisiä, joilla on omat palkkaneuvottelunsa työnantajien kanssa.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta kun työtaistelu Collumin hiilikaivoksella johti väkivaltaisuuksiin. Lokakuussa 2010 kaivosmiehet vaativat parempaa palkkaa ja suojavarusteita, sillä seurauksella että kaksi kiinalaista työnjohtajaa ampui protestoivia sambialaisia kaivosmiehiä haulikolla. 11 kaivosmiestä haavoittui ammuskelusta.

Kiinalaisia vastaan nostettiin syytteet tapon yrityksestä, mutta lopulta syytteistä luovuttiin.

Kaivosyhtiö lupasi maksaa vahingonkorvauksia ammuskelun uhreille. Kaivosmiesten vajaan 80 euron kuukausipalkkaa ei korotettu, mutta työntekijät saivat sen sijaan tukea vuokraan ja työmatkoihin.

Myös uusia suojavarusteita luvattiin. Siihen asti kaivosmiehet olivat työskennelleet ilman pölysuojia, suojakenkiä ja työhaalareita.

Kaivosyhtiön johtaja sanoi Britannian yleisradion BBC:n haastattelussa, että työntekijöille annettiin joka vuosi kyllä uudet työvaatteet, mutta ongelmana oli hänen mukaansa se, että työntekijät antoivat uudet univormut lahjaksi sukulaisilleen.

Kahden vuoden takaisen ampumavälikohtauksen jälkeen myös Sambian alueministeri vieraili kiinalaiskaivoksella ja antoi tukensa kaivosmiesten palkkavaatimuksille. Hiilikaivoksen johtaja selitti, että palkankorotukset vaikeuttaisivat kivihiilen myyntiä. Suurin osa Collumin kaivoksen hiilestä myydään Sambiassa toimiville kuparikaivoksille, mutta jos raaka-aineen hinta nousisi liikaa, nämä hankkisivat tarvitsemansa hiilen naapurimaasta Zimbabwesta.

Huomattava osa Sambian kuparikaivoksista on tätä nykyä Kiinan valtion kaivosyhtiön omistuksessa.

Collumin hiilikaivos tuottaa vuosittain 150 000 tonnia kivihiiltä. Tuotannon arvo oli vuonna 2010 viisi miljoonaa euroa.

Ministerin vierailun jälkeen kaivosyhtiö suostui vihdoin palkkaneuvotteluihin Sambian kaivostyöläisten liiton kanssa. Kaivosmiesliiton pääsihteeri kertoi tällä viikolla, että palkankorotuksista oli jo päästy sopuun. Luvattu palkka tulisi olemaan selvästi suurempi kuin järjestäytymättömien alojen työntekijöiden 170 euron minimipalkka.

Tämänkertaiset kiistat kiinalaiskaivoksella eivät koskeneet pelkästään työntekijöiden palkkoja. Sambialainen verkkosivusto Tumfweko kertoi keskiviikkona, että lakkoilevien kaivosmiesten mellakkaan osallistui myös lähialueen kylien asukkaita, jotka eivät olleet töissä kaivoksella.

Kaivoksen ympäristö on rutiköyhää maaseutua, jossa tiet ovat surkeita eikä kylissä ole sähköä. Kiinalaiskaivos on myös vuosien ajan päästänyt jätevetensä läheiseen jokeen, josta kylät hankkivat juomavetensä.

Sambian hallitus ei ole aiemmin piitannut kaivoksen aiheuttamista ympäristöhaitoista, sillä maa kaipaa kiinalaisia investointeja ja kehityshankkeita, joiden edellytyksenä on yleensä se, että kiinalaiset yhtiöt pääsevät hyödyntämään maan luonnonvaroja.

Kiina on kymmenen viime vuoden aikana investoinut Sambiaan yli miljardin euron arvosta, lähinnä kaivoshankkeisiin, teiden rakentamiseen sekä uusiin kouluihin ja terveyskeskuksiin maan pohjoisosien kuparialueella. Sambian viennin arvosta 75 prosenttia tulee kuparista, jota viedään ennen muuta Kiinaan.

Monien mielestä Kiinan rooli ja vaikutusvalta Sambian taloudessa ja politiikassa on kasvanut jo turhan suureksi. Sambian nykyinen presidentti Michael Sata totesi vaalikampanjan aikana, että Sambiasta oli kova vauhtia tulossa uusi kiinalainen maakunta.

Kaivostoiminnan lisäksi kiinalaiset ovat pystyttäneet Sambiaan tekstiilitehtaita, vallanneet elektroniikkamarkkinat ja perustaneet valtavia kanaloita tyydyttämään kaupunkiväestön broilerikysyntää.

Kiinalaispankki Bank of China avasi viime vuonna Sambian pääkaupungissa Lusakassa konttorin, jossa tilivaluuttana on Kiinan yuan.

Aiempi valtapuolue Monipuoluedemokratian liike MMD sai vaalikampanjaansa rahoitusta Kiinalta.

Viime syksynä valtaan tullut presidentti Sata on vaatinut kiinalaisfirmoja noudattamaan Sambian työlainsäädäntöä ja luvannut korottaa kaivosveroja. Mutta valtaan päästyään uusi presidentti on myös joutunut myöntämään, että maan hurja lähes kuuden prosentin talouskasvu on pitkälti kiinalaisinvestointien ansiota.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Ugandalaisjoukot USA:n apuvoimina

KU-VIIKKOLEHTI 27.7.2012

Irakin sotaa ei käyty pelkästään Yhdysvaltojen joukkojen ja Nato-liittolaisten voimin. Huomattava osa sotaponnistuksista ja sotilastukikohtien huoltotehtävistä ulkoistettiin yksityisille yhdysvaltalaisille turva-alan yhtiöille, joiden työntekijöistä enemmistö oli kotoisin kolmannen maailman maista.

Intialaiset, nepalilaiset ja filippiiniläiset vierastyöläiset vastasivat Yhdysvaltojen tukikohdissa ruuanlaitosta, siivoamisesta, rakennustöistä, pikaruuasta ja jopa naissotilaiden kauneudenhoidosta.

Loppuvuodesta 2010 kun yhdysvaltalaisjoukkojen vetäytyminen Irakista oli aloitettu, maassa oli 47 000 yhdysvaltalaista sotilasta ja yli 40 000 vierastyöntekijää, jotka oli värvätty pääasiassa etelän maista.

Vuosina 2003–2009 Yhdysvaltojen puolustusministeriö maksoi yksityisten turvallisuusyhtiöiden palveluista Irakissa arvioilta sata miljardia dollaria, noin viidesosan kaikista sotamenoista Irakin miehityksen aikana.

Yksityisten turvayhtiöiden palkkaamista vartijoista suuri osa oli kotoisin Ugandasta. Irakissa on työskennellyt kaikkiaan ainakin 20 000 ugandalaista, joiden tehtävänä on ollut vartioida tukikohtia ja tarkastaa tukikohtiin saapuvat ajoneuvot. Osa ugandalaisista osallistui myös sotatoimiin amerikkalaisjoukkojen rinnalla.

Ugandalaiset ovat olleet haluttuja vartijoita Irakissa – ja nyt myös Afganistanissa. Ugandassa englanti on maan virallinen kieli, joten ugandalaisvartijat puhuvat hyvää englantia. Monilla heistä on myös sotakokemusta Kongon sodasta ja sisällissodasta Joseph Konyn johtaman Herran vastarinta-armeijan (LRA) kapinallisia vastaan.

Monet ugandalaiset olivat aluksi hyvin halukkaita lähtemään sotakomennukselle Irakiin. Kun ugandalaisvartijoiden värväykset aloitettiin vuonna 2005, heille luvattiin parhaimmillaan 1 300 dollarin kuukausipalkkaa, mikä oli hurja summa kotimaassa.

Viidessä vuodessa ugandalaisvartijoiden palkka putosi kuitenkin 400 dollariin kuussa. Työpäivät olivat 12-tuntisia, ja työtä oli kuusi päivää viikossa.

Yhdysvalloista palkatut vartijat saattoivat saada samasta työstä 15 000 dollaria kuussa.

Vaikka ugandalaisvartijoiden palkat romahtivat, Yhdysvaltojen puolustusministeriö maksoi turvallisuusyhtiöille kuitenkin samat korvaukset kuin aiemmin.

Ugandalaisvartijoiden työolot ja heidän työnantajiensa välistävedot saivat julkisuutta keväällä, kun yhdysvaltalainen asianajaja nosti ugandalaismiesten puolesta kanteen neljää suurta yhdysvaltalaista turva-alan yhtiötä ja näiden vakuutusyhtiöitä vastaan.

Le Monde diplomatique -lehti kertoi Irakissa sairastuneiden tai vammautuneiden ugandalaisvartijoiden maksamattomista hoitokuluista ja työkyvyttömyyseläkkeistä, joihin he olisivat Yhdysvaltojen puolustusministeriön säännösten mukaan olleet oikeutettuja.

Ugandassa työministeriö keskeytti jo vuonna 2007 muutaman kuukauden ajaksi kansalaistensa värväykset Irakiin ugandalaisten välitystoimistojen väärinkäytösten vuoksi. Eräs paikallinen värvääjä oli tienannut miljoonia dollareita vähentämällä vartijoiden palkoista erillisen univormumaksun.

Samainen ugandalainen vartiointiyhtiö piti itsellään 40 000 dollarin kertakorvauksen, joka oli tarkoitettu Irakissa ammutun vartijan omaisille.

Värväystoiminta Irakiin sai kuitenkin jatkua – osittain ilmeisesti sen vuoksi että kyseisen vartiointiyhtiön omistaja kuului presidentti Yoweri Musevenin perhepiiriin.

Vaikka Yhdysvaltojen Irakin-miehitys päättyi virallisesti viime vuoden lopulla, ugandalaisvartijoista on edelleen kysyntää Yhdysvaltojen massiivisen suurlähetystön turvaamisessa. Yhdysvaltojen Bagdadin-suurlähetystön palkkalistoilla on 16 000 henkeä, joista puolet on vartijoita ja muita yksityisiä turvallisuusasiantuntijoita.

Le Monde diplomatiquen mukaan Yhdysvaltojen ulkoministeriö on palkannut kahdeksan yksityistä turvayhtiötä suojelemaan Irakin-suurlähetystön työntekijöitä. Yhtiöiden pitäisi värvätä ainakin 5 500 sopimussotilaan armeija.

Irakin lisäksi ugandalaiset värväysfirmat ovat lähettäneet vartijoita Yhdysvaltojen sota-operaatioon myös Afganistaniin.

Vuodesta 2007 käynnissä ollut YK:n ja etenkin Yhdysvaltojen rahoittama Afrikan unionin Somalia-operaatio on ollut alusta alkaen ugandalaisupseerien komennuksessa. Tällä hetkellä Somaliassa on lähes 6 000 ugandalaissotilasta taistelemassa maan eteläosia hallussaan pitävää Al-Shabaabin islamistiarmeijaa vastaan.

Ugandalaissotilaiden seikkailut maailman kriisipesäkkeissä ovat herättäneet kotimaassa kovaa arvostelua, etenkin sen jälkeen kun maan pääkaupungissa Kampalassa tehtiin kesällä 2010 kolme tuhoisaa pommi-iskua jalkapallon MM-kisojen loppuottelun tv-lähetystä katsomassa olleita ihmisjoukkoja vastaan. Al-Shabaabin tekemiksi epäillyissä pommi-iskuissa kuoli 76 ihmistä.

Somalian taisteluissa uskotaan kaatuneen satoja ugandalaissotilaita.

Keväällä paljastui myös, että Somalia-operaation sotilailta olivat useamman kuukauden palkat maksamatta. Ugandalaislehdet kertoivat sotilaiden perheiden vuokrarästeistä ja lapsista, jotka lähetettiin koulusta kotiin maksamattomien koulumaksujen vuoksi.

Ugandan hallituksella on kuitenkin syynsä lähettää sotilaitaan ulkomaille. Ugandalaisvartijat ja paikalliset värväysyhtiöt ovat tienanneet Irakin-operaatiosta vuosittain yli 90 miljoonaa dollaria. Summa on lähes puolitoista kertaa enemmän kuin maan suurimmasta vientituotteesta kahvista saatavat valuuttatulot.

Toinen syy liittyy presidentti Musevenin asemaan, arvelee ugandalaislehti Monitorin toimittaja John Njoroge.

”Museveni on ollut Ugandassa vallassa jo 26 vuotta, ja presidentin suosio on laskussa. Upseerit ovat tulossa levottomiksi. Hallituksen kannalta on parempi, että he taistelevat Somaliassa.”

Toisten mielestä Uganda yksinkertaisesti toimii Yhdysvaltojen apujoukkona Somaliassa sotien Yhdysvaltojen sotaa Yhdysvaltojen aseilla ja rahoituksella. Näin myös presidentti Musevenin ulkopuolinen tuki on turvattu.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Mitä arabikeväästä jäi käteen?

KU-VIIKKOLEHTI 13.7.2012

Egyptissä on käyty tällä viikolla kädenvääntöä siitä, kenellä on maassa valta – islamistipresidentti Mohammed Mursilla ja Muslimiveljeskunnan hallitsemalla parlamentilla, vai sotilasneuvostolla ja sitä myötäilevällä perustuslakituomioistuimella.

Presidentti Mursi kutsui sunnuntaina koolle parlamentin, jonka sotilasneuvosto ehti jo hajottaa viime kuussa pidettyjen presidentinvaalien alla. Tiistaina parlamentti kokoontuikin pikaisesti samaan aikaan kun perustuslakituomioistuin totesi, että sen aiempi päätös parlamentin hajottamisesta oli edelleen voimassa.

Naapurimaassa Libyassa puolestaan odotellaan viime viikonloppuna pidettyjen parlamenttivaalien tulosta. Vaaleihin osallistui yli sata puoluetta, joista yhdelläkään ei ole minkäänlaista poliittista ohjelmaa. Muslimiveljien puolueen odotetaan voittavan vaalit.

Myös Tunisiassa muslimiveljeskunnan puolue sai selvän vaalivoiton viime vuoden lopulla pidetyissä ensimmäisissä kansannousun jälkeisissä parlamenttivaaleissa. Poliittisen vallanvaihdon jälkeen ihmiset kaipaavat jo vaalilupausten lunastamista.

”Vallankumous oli tarpeellinen, mutta nyt on saatava työpaikkoja”, sanovat monet tunisialaiset Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan julkaiseman Maailman Kuvalehden tuoreen reportaasin mukaan.

Al Jazeera -kanavan kansainvälisen politiikan erikoistoimittaja Marwan Bishara analysoi arabimaiden viimevuotisia kansannousuja tapahtumia kirjassaan The Invisible Arab (Näkymätön arabi) ja oikaisee tavallisimpia yleistyksiä.

Bisharan mukaan arabikevät ei suinkaan ollut pelkästään nuorten Twitter-vallankumous vaan osa laajaa yhteiskunnallista liikettä.

”Sosiaalisen median roolia ei pidä liioitella. Puhuminen Facebook- tai Twitter-vallankumouksista on vähän sama kuin antaisi c-kasettien kehittäjälle, hollantilaiselle elektroniikkayhtiölle Philipsille, kunnian Iranin islamilaisesta vallankumouksesta vuonna 1979, jolloin ajatolla Khomeinin puheet levisivät kansan keskuuteen tuhansille kaseteille nauhoitettuina.”

Arabiankielisillä satelliittikanavilla oli sitäkin suurempi merkitys kansannousujen leviämisessä. Al Jazeeran ohella ihmiset arabimaissa ovat jo vuosien ajan voineet katsoa libanonilaisia kaupallisia kanavia tai saudiarabialaisen Rotana-yhtiön kanavia, joiden ohjelmatarjonta vaihtelee saippuaoopperoista, musiikkivideoihin ja uskonnollisiin ohjelmiin.

”Satelliittikanavat tavoittavat useimmat arabimaiden kodit 24 tuntia vuorokaudessa. Kun satelliittikanavat välittivät kuvia ja keskusteluohjelmia kansannousuista, muutoksesta tuli osa todellisuutta myös niille kymmenille miljoonille ihmisille, jotka seurasivat vallankumousta olohuoneissaan suorana lähetyksenä tv:stä”, Marwan Bishara kirjoittaa.

Länsimaissa ei juuri kiinnitetty huomiota arabimaiden yhteiskunnallisiin liikkeisiin ennen viime vuoden kansannousuja. Vuosina 1998–2004 pelkästään Egyptissä käytiin yli tuhat työtaistelua parempien palkkojen ja työolojen puolesta. Mahallahin kaupungin tekstiilityöläisten lakkoihin osallistui vuonna 2006 yli 20 000 työntekijää, jotka vaativat maksamattomia palkkojaan ja minimipalkan korottamista.

Seuraavana vuonna työläiset osoittivat mieltä Maailmanpankkia vastaan ja kehottivat presidentti Hosni Mubarakia eroamaan. Vuonna 2008 ruuan hinnankorotukset saivat tuhansittain ihmisiä kaduille ympäri maata. Yksityistettyjen valtionyhtiöiden työntekijät jättivät tehtaansa ja järjestivät istumamielenosoituksia Kairon jalkakäytävillä.

Viranomaiset vastasivat lakkoihin yleensä kovin ottein. Turvallisuuspoliisi hakkasi ihmisiä ja pidätti ja kidutti lakkoliikkeiden johtajia.

Länsimaiden mediassa tämä kaikki jäi pitkälti huomaamatta. Marwan Bisharan mukaan länsimaissa arabimaita on katsottu yleensä erikoisten silmälasien läpi, jotka eivät näytä tunnistavan paljon muuta kuin Israelin, öljyn sekä terrorismin ja radikaalin islamin uhan.

Egyptin ja muiden arabimaiden kansannousujen voima oli Marwan Bisharan mielestä siinä, että ne keräsivät yhteen ihmisiä mitä erilaisimmista taustoista. Opiskelijoiden ja nuorten nettiaktivistien lisäksi mukana oli kaikenikäisiä työttömiä ja työläisiä, liberaaleja ja marxilaisia, muslimiveljien kannattajia ja koptikristittyjä – ja Kairossa jopa kahden kilpailevan jalkapallojoukkueen, Al-Ahlyn ja Zamalekin kannattajia.

Kaikkia näitä ryhmiä yhdisti halu saada aikaan parannuksia konkreettisiin elinoloihin, mikä piti sisällään myös ilmaisunvapauden.

Arabimaiden nuorten aikuisten tilanne on Bisharan mukaan erityisen tukala Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n edellyttämien yksityistämistoimien vuoksi. Aiemmin valtio oli useimmissa arabimaissa suurin työnantaja, mutta kun julkisia palveluja yksityistettiin ja valtionyhtiöitä myytiin diktatuurihallituksia lähellä oleville liikemiehille, juuri koulunsa päättäneille tai korkeakouluista valmistuneille nuorille ei enää ole riittänyt työpaikkoja.

Al Jazeeran erikoistoimittaja Marwan Bishara toteaa, että Tunisian ja Egyptin johtajien syrjäyttäminen vallasta muutamassa viikossa oli kaikin tavoin poikkeuksellista, mutta asevoimien johtajien itsepintainen turvautuminen vanhaan järjestelmään vesitti kansannousuja. Poikkeuslait säilyivät voimassa, ja kansannousuihin osallistuneita aktivisteja tuomittiin sotilasoikeudenkäynneissä.

Egyptissä kansannousu voidaan nähdä myös sotilasvallankaappauksena, joissa kenraalit määräävät demokraattiseen järjestelmään siirtymisen tahdin.

Tunisian ja Egyptin rauhanomaiset vallankumoukset eivät loppujen lopuksi levinneet muihin arabimaihin. Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä kansannousut vaihtuivat sisällissodiksi, joissa kymmenet tuhannet ihmiset ovat menettäneet henkensä.

Bahrainissa Saudi-Arabian panssarivaunut pysäyttivät kansannousun, jotta maa voisi rauhassa valmistautua tuleviin formulakisoihin. Saudi-Arabiassa taas kuningas Abdullah jakoi 130 miljardia dollaria kuninkaallisina stipendeinä ja palkankorotuksina pitääkseen alamaiset tyytyväisinä.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Islamistipresidentti vailla valtaa

KU-VIIKKOLEHTI 29.6.2012

Egyptin presidentinvaalien vaalivalvojaiset olivat hiukan toisenlaiset kuin mihin meillä on totuttu. Ei ollut television vaalistudiota asiantuntijoineen eikä ääntenlaskennan etenemisen myötä ruutuun ponnahtavia pylväsgraafeja, vaan pönäkkä lehdistötilaisuus, jossa vaalikomission puheenjohtaja luki tunnin verran raporttia eri vaalipiireissä tehtyjen valitusten käsittelystä ja valitusten vuoksi hylättyjen äänien määrästä.

Tämä tapahtui viime sunnuntaina, kun oli kulunut viikko presidentinvaalien toisen kierroksen äänestyksestä.

Viimein päästiin lopullisiin äänimääriin. Kun selvisi, että Muslimiveljeskunnan ehdokas Mohammed Mursi oli saanut enemmän ääniä kuin entinen pääministeri Ahmed Shafik, Al Jazeeran suora lähetys siirtyi näyttämään kuvaa Kairon Tahrir-aukiolta, jossa Egyptin liput hulmusivat ja kymmenet tuhannet muslimiveljien kannattajat huusivat: ”Jumala on suurin!”

Vielä kaksi vuotta sitten harva olisi uskonut, että vainotun Muslimiveljeskunnan ehdokas olisi voitu valita maan presidentiksi. Useat veljeskunnan johtajista istuivat vankilassa, ja presidentti Hosni Mubarak yritti juonia liikemiespojastaan Gamal Mubarakista seuraajaansa.

Mutta Egyptin viimevuotisen kansannousun jälkeen tulos oli pettymys monille demokratialiikkeen aktiiveille. Ei pelkästään sen vuoksi, että islamistisen Muslimiveljeskunnan ehdokas voitti, vaan koska uudella presidentillä ei ole juuri lainkaan todellista valtaa.

Mubarakin eroamisesta lähtien Egyptissä vallassa ollut sotilashallitus, Asevoimien korkein neuvosto, julkaisi viime viikolla asetuksen, jonka myötä kenraalit päättävät jatkossakin maan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kenraalit laativat myös lait, päättävät maan budjetista ja määräävät, ketkä nimetään laatimaan maalle uutta perustuslakia.

”Egyptillä on nyt presidentti, joka ei hallitse armeijaa, ei voi vaikuttaa puolustusbudjettiin, ei pysty vaikuttamaan lakien säätämiseen tai uuden perustuslain laatimiseen, eikä maassa ole parlamenttia. Mitä valtaa hänellä siis on?” kysyttiin lukijakommentissa Britannian yleisradion BBC:n verkkosivustolla.

Egyptin korkein perustuslakituomioistuin hajotti kaksi viikkoa sitten maan parlamentin. Vuodenvaihteessa pidetyissä parlamenttivaaleissa sovellettiin vaalilakia, joka oli tuomioistuimen päätöksen mukaan perustuslain vastainen. Muslimiveljeskunnan Vapaus- ja oikeuspuolueella ja äärikonservatiivisten salafistien Valon puolueella oli parlamentissa selvä enemmistö.

Kun vielä parlamenttikin on hajotettu, voidaan hyvällä syyllä kysyä, mitä Egyptin arabikeväästä on jäänyt käteen.

Uudella presidentillä tulee kuitenkin olemaan jonkin verran valtaa sisäpolitiikassa. Lähipäivinä Mursin on määrä nimittää maalle pääministeri ja varapresidentti, joiden uskotaan tulevan Muslimiveljeskunnan ulkopuolelta. Muslimiveljien arvellaan haluavan hälventää monien ihmisten pelkoa siitä, että se pyrkisi tekemään Egyptistä uskontoon perustuvan islamilaisen tasavallan.

Uuden hallituksen suurimmat haasteet liittyvät turvallisuuteen ja talouteen. Rikollisuus on kasvanut selvästi sitten kansannousun, etenkin autovarkaudet ja aseelliset ryöstöt. Rikollisuuden pysäyttämiseksi muslimiveljien täytyisi nyt tehdä yhteistyötä turvallisuusviranomaisten kanssa, jotka vielä jokin aika sitten keskittyivät uskonnollisten liikkeiden vainoamiseen, pidätyksiin ja kidutukseen.

Yksityistämisen aiheuttama työttömyys ja työolojen kurjistuminen olivat keskeisiä syitä kansannousuun. Monet odottavat nyt talouden ripeää kohentumista. Yli 40 prosenttia egyptiläisistä elää köyhyysrajan alapuolella, etenkin maaseudulla ja kaupunkien slummilähiöissä.

Muslimiveljien kannattajat taas uskovat, että presidentti tulee ratkaisemaan Palestiinan tilanteen ja vaatimaan Israelilta myönnytyksiä. Veljeskunta arvosteli Mubarakin hallintoa jatkuvasti siitä, että se toimi Yhdysvaltojen käskyläisenä.

Niin pitkään kun presidentin valta on rajattu, Mursin tulevalla hallituksella ei kuitenkaan ole keinoja vaikuttaa Palestiinan tilanteeseen. Kun muslimiveljien tiedottajalta kysyttiin, suostuuko presidentti Mursi kättelemään Israelin johtajia, tiedottaja vastasi, että hallitus todennäköisesti nimittää ulkoministerin veljeskunnan ulkopuolelta.

Mubarakin hallinnon vihatuimpia asioita olivat poikkeuslait, jotka antoivat turvallisuuspoliisille valtuudet pidättää ihmisiä ja tuomita heidät erityisissä poliisituomioistuimissa. Toukokuun lopulla Egyptin sotilasneuvosto päätti lopulta jättää uusimatta 31 vuotta voimassa olleen poikkeustilan.

Kaksi viikkoa myöhemmin sotilasneuvosto kuitenkin laati uuden asetuksen, jonka mukaan sotilaspoliisi voisi jatkossakin pidättää ihmisiä ja tuomita heidät sotilastuomioistuimessa. Asetus olisi väliaikainen ja voimassa siihen asti kunnes maassa hyväksytään uusi perustuslaki.

Alkuviikosta hallinto-oikeus kuitenkin kumosi sotilaiden uudet pidätysvaltuudet.

Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan lähes 200 egyptiläistä on edelleen pidätettynä poikkeuslakien nojalla. Mubarakin vallan aikana pidätettyjä oli parhaimmillaan yli kymmenen tuhatta.

Mubarakin kauden ihmisoikeusloukkausten kokonaisvaltainen selvittäminen jäänee vielä haaveeksi, mutta alkuun päästiin, kun kairolainen tuomioistuin tuomitsi Mubarakin ja entisen sisäministerin Habib al-Adlyn kesäkuun alussa elinkautiseen vankeuteen antamastaan käskystä tulittaa Kairon Tahrir-aukion väkijoukkoja ja muista kansannousun aikaisista väkivaltaisuuksista.

Valtion turvallisuuspalvelun entinen johtaja, neljä muuta entistä sisäministeriön johtajaa ja Kairon entinen turvallisuuspäällikkö päästettiin kuitenkin vapaiksi.

Kansannousun aikana turvallisuuspoliisi surmasi kaikkiaan 850 mielenosoittajaa.

Mubarakin pojat Gamal ja Alaa vapautettiin korruptiosyytteistä, mutta uutta oikeudenkäyntiä odotetaan, jossa heitä syytetään pörssikeinottelusta.