perjantai 30. elokuuta 2013

Kuka hyötyi Syyrian kaasuiskuista?

KU-VIIKKOLEHTI 30.8.2013

Katselin verkosta Britannian yleisradion BBC:n esittämää kuva-aineistoa Syyrian viimeviikkoisista myrkkykaasuiskuista. Jalkakäytävällä makasi pelkissä alusvaatteissa olevia miehiä, joiden päälle kaadettiin ämpäreistä vettä kemiallisten aineiden huuhtomiseksi pois iholta. Väliaikaisen sairaalan lattialla annettiin happea nuorille miehille ja lapsille, jotka kärsivät kouristuksista ja hengitysvaikeuksista.

Seuraavaksi kuvattiin noin kymmenvuotiasta poikaa, joka kertoi yön pimeydessä tapahtuneesta iskusta. Äiti oli laittanut märkiä kankaita lasten kirvelevien silmien peitoksi ja lopulta isä oli nostanut pojan autoon, joka ajoi tiehensä. ”En tiedä, missä isä ja kaikki muut ovat”, poika sanoi ennen kuin purskahti itkuun.

Kyseessä oli kammottava kemiallinen isku, jossa kuoli satoja ihmisiä, mutta silti onnettomuuksien, rikosten tai sotahyökkäysten uhreiksi joutuneita pitäisi muistaa kohdella mediassa hienotunteisesti. Iskun uhreja ei tulisi kuvata lähikuvissa eikä sokissa olevia ihmisiä saisi haastatella – etenkään ei lapsia, ei edes kaukaisissa maissa asuvia.

Suomalaisilla kanavilla Damaskoksen laitamilla tehdyt kemialliset iskut taisivat aluksi jäädä tärkeämpien kotimaan tapahtumien ja Egyptin islamistien mielenosoitusten väkivaltaisen tukahduttamisen varjoon.

Mutta sen jälkeen kun ulkoministeri John Kerry maanantaina ilmoitti, että Yhdysvalloilla oli kiistattomia todisteita Syyrian hallituksen käyttämistä kemiallisista aseista, Syyrian tilanteesta tuli ulkomaanuutisten ykkösaihe.

Puolustusministeri Chuck Hagel totesi, että Yhdysvaltojen asevoimat olivat valmiita iskemään Syyriaan heti kun presidentti Barack Obama antaisi hyökkäyskäskyn. Britannian pääministeri David Cameron ja Ranskan presidentti Francois Hollande lupasivat liittyä kostoiskuihin. Syyrian kapinallisten edustajien mukaan länsimaiden hyökkäys Syyriaan käynnistyy lähipäivinä.

Keskiviikkona lehdissä oli jo näyttäviä karttakuvituksia Yhdysvaltojen ja Britannian tukikohdista ja alueella olevista sotalaivoista, sukellusveneistä ja risteilyohjuksista. Toisiin karttoihin oli merkitty todennäköisiä iskukohteita Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa.

Vähemmälle huomiolle uutisissa ovat jääneet Israelin jo pidemmän aikaa Syyriaan tekemät ilmaiskut.

Harvat kysymyksiä esittäneet tahot ovat hukkuneet median sotarummutuksen alle.

Brittiläisen Guardian-lehden toimittaja ihmetteli, mitä Syyrian hallitus hyötyisi kemiallisista iskuista. Hallituksen armeija on ollut viime aikoina voitokas taisteluissa kapinallisia vastaan, ja Yhdysvallat on toistuvasti varoittanut hallitusta käyttämästä kemiallisia aseita kostoiskujen uhalla.

Toisen brittilehden Telegraphin toimittaja kysyi, miksi Syyrian hallitus tekisi kemiallisia iskuja vain muutaman kilometrin päässä maahan vastikään saapuneiden YK:n asetarkastajien hotellista.

Sotastrategiaan erikoistunut yhdysvaltalainen Stratfor-verkkosivusto totesi, että Syyrian presidentti Bashar al-Assad on julma mies, joka ei epäilisi käyttää kemiallisia aseita, jos olisi pakko. ”Mutta hän on myös erittäin rationaalinen. Hän käyttäisi kemiallisia aseita ainoastaan viimeisenä keinonaan.”

Sivuston mielestä Syyrian kapinallisten voisi pikemminkin uskoa turvautuvan kemiallisiin aseisiin, jotta Yhdysvallat puuttuisi tilanteeseen ja ajaisi al-Assadin vallasta.

YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston asettaman Syyrian ihmisoikeusloukkauksia tutkivan komission jäsen Carla Del Ponte kertoi jo toukokuussa YK:n tutkijoiden epäilevän vahvasti, että Syyrian kapinalliset olivat käyttäneet sisällissodassa aseena myrkyllistä hermokaasua sariinia.

Sveitsiläinen Del Ponte tuli tunnetuksi toimiessaan vuoteen 2008 asti entisen Jugoslavian kansainvälisen sotarikostuomioistuimen pääsyyttäjänä.

Turkin viranomaiset takavarikoivat toukokuussa Syyrian hallitusta vastaan taistelevan Al-Nusran rintaman islamistisotilailta kahden kilon suuruisen säiliön sariinikaasua.

Mihin sitten perustuvat Yhdysvaltojen kiistattomina pitämät todisteet, joiden mukaan viime viikon kaasuiskujen takana oli Syyrian hallitus?

Yhdysvaltojen mediassa on julkaistu kaksi erilaista versiota näistä todisteista.

Wall Street Journalin mukaan todisteet Syyrian hallituksen syyllisyydestä perustuivat Israelin salaisen palvelun Mossadin hankkimiin tietoihin. Mossadin israelilaiset ja jordanialaiset agentit olivat seuranneet Syyrian armeijan kemiallisista aseista vastaavien erikoisjoukkojen liikkeitä pitkin kesää. Mossadin mukaan erikoisjoukot olivat kuljettaneet kemiallisia aseita samoihin Damaskoksen lähiöihin, joihin viime viikon iskut tehtiin.

Wall Street Journalin mukaan kaasuiskut olivat ennaltaehkäiseviä iskuja Damaskoksen valtausta suunnittelevia kapinallisia vastaan. Kapinallisjoukot olivat lehden mukaan saaneet sotilaskoulutusta Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulta CIA:lta ja Saudi-Arabian joukoilta Jordaniassa sijaitsevassa tukikohdassa.

Foreign Policy -lehti kertoi puolestaan Yhdysvaltojen tiedusteluviranomaisten jäljittämistä paniikinomaisista puhelinkeskusteluista Syyrian puolustusministeriön ja armeijan kemiallisten aseiden yksikön johtajan välillä. Lehden mukaan puolustusministeriön edustaja oli vaatinut kemiallisten aseiden yksikön johtajalta vastauksia hermokaasun käytöstä.

Kysyä sopii, miten luotettavina voidaan pitää Israelin ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen omia selvityksiä kriisistä, joissa ne ovat molemmat mukana aktiivisina osapuolina. Yhdysvallat on pyrkinyt horjuttamaan Bashar al-Assadin valtaa Syyriassa ainakin vuodesta 2007. Yhdysvallat, Saudi-Arabia ja Qatar ovat aseistaneet ja rahoittaneet Syyrian kapinallisryhmiä aseellisen kansannousun alusta asti.

Obaman hallinto haluaa nyt vähätellä YK:n asetarkastuksia ja toimia itsenäisesti ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta.

”Asetarkastajat ovat myöhässä, eivätkä he tule edes kertomaan, kuka oli iskujen takana. Mutta syyllisenhän me jo tiedämme”, Obaman turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Susan Rice totesi sähköpostiviestissä Wall Street Journalin mukaan.

perjantai 16. elokuuta 2013

Talvivaara nigerialaisin silmin

KU-VIIKKOLEHTI 16.8.2013

Vietin viime viikon yhdessä nigerialaisen ympäristöaktivistin Philip Jakporin kanssa Talvivaaran kaivoksen liepeillä Sotkamossa. Jakpor on toimittaja ja paikallisen ympäristöjärjestön Environmental Rights Actionin (ERA) tiedotuspäällikkö. Hän oli Suomessa tapaamassa suomalaisia ympäristötoimittajia ja järjestöaktiiveja ja tutustumassa täkäläiseen ympäristöhallintoon.

Matkan aikana käytiin myös läpi suomalaisilla kehitysyhteistyövaroilla Nigeriassa toteutettavan ympäristöjournalismin koulutushankkeen yksityiskohtia.

Talvivaaran nikkelikaivos jätevesipäästöineen oli ikään kuin tapaustutkimus siitä, miten ympäristövahingot voivat olla mahdollisia myös Euroopassa ja miten ympäristöhallinto, paikalliset asukkaat ja media reagoivat ongelmiin.

Pohjois-Suomen aluehallintoviraston ympäristölupajohtaja Sami Koivula kertoi Talvivaaran lupaehtojen kiemuroista.

Sotkamon seurakunnan kappalainen Antti Lankinen kuvaili paikallisten asukkaiden vastustuksen heräämistä ja Stop Talvivaara -liikkeen syntyä sen jälkeen kun kaivoksen bioliuotusjärjestelmä alkoi tökkiä, kipsisakka-allas rupesi vuotamaan ja läheisiin järviin pääsi sulfaatti- ja raskasmetallipäästöjä vastoin lupaehtoja.

Kainuun luonnonsuojelupiirin toiminnanjohtaja Janne Kumpulainen selosti metallisakkapäästöjen ympäristövaikutuksia ja järvivesien uraanipitoisuuksia ja pohti Pohjois-Suomen kaivosbuumin vaaroja, ei pelkästään Talvivaarassa vaan myös monilla muilla paikkakunnilla Kainuussa ja Lapissa.

Kotona Nigeriassa Philip Jakpor on tottunut vierailemaan öljyvuotopaikoilla Nigerjoen suiston öljyntuotantoalueilla. Öljytuhon sattuessa kyläläiset soittavat kännykällä Jakporin ERA-järjestön maksuttomaan hälytysnumeroon, ja pian järjestön aktiivit saapuvat paikalle jututtamaan asukkaita, dokumentoimaan vahinkoja ja neuvomaan ihmisiä heidän lainmukaisista oikeuksistaan.

Talvivaaran kaivoksen eteläpuolella sijaitsevan Ylä-Lumijärven rannalla Jakpor kuitenkin hiljenee. Järven kalat ovat kaikonneet ja pohjamudat ovat rikkihaposta syntyneen paksun sulfaattikerroksen peitossa.

Viime syksyn kipsisakkavuodon jälkeen kaivettu ohitusoja ei varmaankaan tule estämään saastealtaaksi muuttuneen järven vesien pääsyä Lumijokeen ja alempana sijaitsevaan kuvankauniiseen Kivijärveen.

”Tällaista meillä on öljytuhoalueilla Ogonimaassa ja muualla Nigerjoen suistossa”, Jakpor tokaisee lopulta.

”On käsittämätöntä, että myös Suomessa yhtiö voi olla yhtä piittaamaton ympäristöä kohtaan – eikä hallitus tee asialle mitään.”

Vertaus Ogonimaahan on raju, mutta kieltämättä Nigeriassa ympäristötuhon laajuus on toista luokkaa kuin Talvivaaran lähistön vesistöissä Kainuussa ja Ylä-Savossa.

Öljy-yhtiö Shell porasi Ogonimaassa öljyä 35 vuoden ajan, kunnes vuonna 1993 paikalliset asukkaat ryhtyivät kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla osoittamaan mieltään Shellin aiheuttamaa ympäristötuhoa vastaan ja ajoivat lopulta öljyjätin mailtaan. Ogonien Mosop-liike vaati Shelliä maksamaan korvauksia ympäristötuhoista ja kunnollista osuutta öljystä saaduista voitoista.

Shell ja Nigerian silloinen sotilashallitus vastasivat protesteihin kovin ottein. Ogonimaahan lähetetyt armeijan erikoisjoukot surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan. Lopulta Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogonimiestä hirtettiin.

YK:n ympäristöjärjestön Unepin kahden vuoden takaisen raportin mukaan Ogonimaassa öljy on saastuttanut maaperän ainakin viiden metrin syvyydeltä ja kaikki vesistöt ovat öljyn tuhoamia. Elemen kunnassa pohjaveden pinnalla kelluu kahdeksan sentin paksuinen kerros jalostettua öljyä. Juomavedessä on syöpää aiheuttavaa bentseeniä yli tuhat kertaa yli Maailman terveysjärjestön suositusten.

YK:n ympäristöjärjestö kehotti Shelliä ja Nigerian hallitusta aloittamaan välittömästi öljyvahinkojen puhdistuksen. Puhdistustyön uskottiin kestävän 30 vuotta ja maksavan miljardi dollaria.

Kaksi vuotta Unepin raportin jälkeen juuri mitään ei ole kuitenkaan tehty paikan päällä Ogonimaan puhdistamiseksi, Philip Jakporin ERA-järjestö totesi viime viikolla julkistetussa tiedotteessa.

Tilanne Nigeriassa ei silti ole täysin lohduton, sillä tänä päivänä ympäristöongelmista puhutaan ja ympäristöasioita käsitellään mediassa aiempaa enemmän ja asiantuntevammin – pitkälti ERA:n järjestämien ja Suomen ulkoministeriön ja suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin rahoittamien ympäristöjournalismikurssien ansiosta.

Viidettä vuotta meneillään olevan koulutushankkeen myötä Nigeriassa on nyt toistasataa ympäristöasioihin ja ympäristölainsäädäntöön perehtynyttä toimittajaa yli 50 mediatalossa eri puolilla maata.

”Aiemmin öljyvuodon sattuessa toimituksissa vain istuttiin ja odotettiin, että Shell tai muut öljy-yhtiöt julkistavat lehdistötiedotteen tapahtumista, mutta nyt toimittajat etsivät taustatietoja öljy-yhtiöiden verkkosivuilta, haastattelevat paikallisia asukkaita ja vaativat vastauksia myös viranomaisilta”, Jakpor kertoo.

Ympäristötoimittajien valtakunnallisen järjestön perustaneet journalistit ovat myös paremmin tietoisia oikeuksistaan.

”Heillä on vahva ammatillinen itsetunto ja he uskaltavat raportoida ympäristöasioista, vaikka öljy-yhtiöiden voitelemat viranomaiset pitäisivät ympäristötuhoja koskevat tiedot mieluiten salassa.”

Ympäristöjournalismihankkeen tulevia sisältöjä suunniteltiin myös Jakporin Suomen-vierailun aikana. Syyskuussa Port Harcourtissa Nigerian öljyalueella järjestetään ensimmäinen nimenomaan öljyalueen journalisteille suunnattu tutkivan ympäristöjournalismin kurssi. Tutkiva toimittaja Hanna Nikkanen on lähdössä Nigeriaan yhdeksi kurssin kouluttajaksi.

Uutta yhteistyötä viriteltiin myös suomalaisten ympäristöjärjestöjen Siemenpuu-säätiön kanssa. Jos suunnitelmat toteutuvat, nigerialaiset ympäristöaktiivit lähtevät tulevaisuudessa Siemenpuu-säätiön tuella jakamaan kokemuksiaan öljyntuotannon haitoista paikallisten järjestöjen kanssa Itä-Afrikan uusissa öljyn ja maakaasun tuottajamaissa Keniassa, Tansaniassa ja Mosambikissa.

perjantai 2. elokuuta 2013

Hyviä uutisia Zimbabwen maaseudulta

KU-VIIKKOLEHTI 2.8.2013

Tv-kuvissa nähtiin, kuinka eteläisen Afrikan Zimbabwessa miljoonat ihmiset jonottivat keskiviikkona toppatakeissaan äänestyspaikoille valitsemaan maalle presidenttiä ja uutta parlamenttia. Eteläisellä pallonpuoliskolla on tähän aikaan vuodesta talvi, ja Zimbabwessa lämpötila jää aamuisin useimmiten alle kymmenen asteen.

Afrikan unionin vaalitarkkailijoiden mukaan itse äänestys sujui rauhallisesti, mutta oppositio puhui vaalivilpistä. Paikallinen kansalaisjärjestö väitti jo vaalien alla, että äänestäjäluettelo sisälsi noin miljoona ihmistä, jotka ovat muuttaneet ulkomaille tai eivät enää ole elävien kirjoissa. Vastaavasti kolmasosa äänestyskelpoisista zimbabwelaisista ei käynyt lainkaan rekisteröitymässä äänestäjiksi.

Presidentinvaaleissa pääehdokkaina ovat istuva presidentti Robert Mugabe sekä pääministeri Morgan Tsvangirai. Sama asetelma toistuu presidentinvaalissa nyt jo kolmannen kerran, ja joka kerta kansainvälinen uutisointi on ollut vilkasta.

Jos 89-vuotias Mugabe valitaan vielä kerran presidentiksi, hänestä tulee maailman vanhin presidentinvaalin voittaja.

Mikä selittää kansainvälisen mielenkiinnon Zimbabwen vaaleihin, kun useimpien muiden mustan Afrikan maiden vaalit eivät yleensä ansaitse edes mainintaa meikäläisessä mediassa?

Keskeinen syy lienee vuoden 2000 maanvaltauksissa, joissa valkoiset suurtilalliset ajettiin pois mailtaan.

Vuonna 1980 kun Zimbabwe sai itsenäisyytensä, 6 000 valkoista suurtilallista omisti suurimman osan maan viljelymaista. Robert Mugaben johtaman pitkän vapautustaistelun tavoitteena oli ajaa valkoisen Rhodesian rotusortohallinto vallasta ja palauttaa viljelymaat väestön mustalle enemmistölle.

Toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1945–55 Rhodesian siirtomaahallinto houkutteli maahan kymmeniä tuhansia brittiläisiä sotaveteraaneja ja kaikille halukkaille jaettiin maatiloja viljelyä varten. Ainakin sata tuhatta mustaihoista pakotettiin tuolloin lähtemään mailtaan. Heidän talonsa poltettiin ja karjaeläimet takavarikoitiin.

Valkoisille uudisasukkaille annettiin ilmaiseksi siemenviljaa, lannoitteita ja maatalouskoulutusta – ja usein pellot kynnettiin heille valmiiksi.

Mustat suljettiin ahtaisiin reservaatteihin viljelemään pieniä kivisiä peltotilkkuja.

Zimbabwen itsenäistymisen alla Lontoossa pidetyissä Lancaster Housen neuvotteluissa sovittiin, että maareformi toteutettaisiin vapaaehtoisilla kaupoilla, joissa valkoiset maanomistajat saisivat asianmukaisen hinnan luovuttamistaan maista. Britannian pääministerin Margaret Thatcherin hallitus lupasi maksaa maakauppojen kulut yhdessä Yhdysvaltojen kanssa.

Pariinkymmeneen vuoteen maanomistussuhteissa ei tapahtunut juuri mitään edistystä – joko sen vuoksi että valkoiset viljelijät eivät suostuneet luopumaan edes käyttämättömistä maistaan tai koska he vaativat niistä todellista arvoa moninkertaisesti suurempia hintoja.

Tony Blairin työväenpuoleen hallitus ilmoitti, ettei se ollut vastuussa Thatcherin hallinnon tekemistä sitoumuksista eikä tulisi kustantamaan maaostoja Zimbabwessa.

Vuoden 2000 maanvaltaukset eivät olleet hallituksen suunnittelemia. Mugaben hallitus järjesti kansanäänestyksen uudesta perustuslaista, joka olisi sallinut valkoisten suurtilojen pakkolunastuksen, mutta ehdotus hävisi äänestyksessä.

Mugabea ja hänen Zanu-puoluettaan kannattava sotaveteraanien järjestö masinoi muutamassa päivässä tuhansia ihmisiä valtaamaan valkoisten tiloja. Suurin osa valtauksiin osallistuneista oli työttömiä nuoria tai maattomien mustien perheiden jäseniä, jotka olivat vielä lapsia vapautustaistelun aikana.

Aluksi mellakkapoliisit komennettiin ajamaan valtaajat pois, mutta lopulta Zanu-puolue taipui valtaajien vaatimuksiin ja valkoisten hallussa olleet maat jaettiin pientiloiksi yli 200 000 mustalle perheelle.

Valtauksissa kuoli seitsemän valkoista maanomistajaa ja kymmeniä suurtilojen mustia työntekijöitä, jotka vastustivat valtauksia.

Vuoden 2000 tapahtumien jälkeen Zimbabwe on ollut kielteisten uutisten aiheena säännöllisesti. Britannian ja Yhdysvaltojen johdolla länsimaat julistivat maan kauppasaartoon ja asettivat Mugaben ja tämän lähipiirin matkustuskieltoon.

Zimbabwen takavuosien hyperinflaatiosta ja tyhjistä kauppojen hyllyistä raportoitiin näyttävästi kansainvälisessä mediassa. Lopulta maa joutui luopumaan paikallisen dollarin käytöstä maksuvälineenä. Tänä päivänä Zimbabwessa käytetään Yhdysvaltojen dollareita ja Etelä-Afrikan randeja.

Vuonna 2008 vaalit päättyivät väkivaltaisuuksiin Morgan Tsvangirain ja tämän MDC-puolueen ensimmäisen kierroksen vaalivoiton jälkeen – sillä seurauksella että Mugabe voitti vaalin toisen kierroksen, kun Tsvangirai vetäytyi vaaleista pahemman kaaoksen välttämiseksi.

Lopulta maahan perustettiin yhteishallitus, jossa Mugabe oli presidenttinä ja Tsvangiraista tehtiin pääministeri.

Tämänkertaisissa vaaleissa moni on silti valmis lyömään vetoa Mugaben uudelleenvalinnan puolesta. Mugabe on suurelle osalle zimbabwelaisista edelleen ”kansakunnan isä”, entinen vapautustaistelun johtaja, jonka hallitus on rakentanut asuintaloja, sairaaloita ja kouluja ja pitänyt huolen siitä, että maassa on koko Afrikan korkein lukutaitoisuusaste.

Tärkein yksittäinen syy Mugaben tämänhetkiseen suosioon on kuitenkin erittäin hyvin onnistunut maareformi. Toisin kuin ulkomaiden uutisoinnista olisi voinut arvata, Zimbabwen maissintuotanto on palannut maanvaltauksia edeltäneelle tasolle. Puuvillan tuotanto on jopa suurempi kuin ennen maareformia – siitä huolimatta että hallitus ei ole lainkaan tukenut mustien pientiloja.

Yhdysvaltalaisen Joseph Hanlonin johtama tutkijaryhmä julkaisi alkuvuodesta tutkimuksen Zimbabwen maareformin vaikutuksista. Tutkijat korostavat, että toisin kuin valkoisten suurtilallisten aikana, tätä nykyä suurin osa Zimbabwen viljelymaista on tuottavassa käytössä.

Mustien uudisviljelijöiden mailla työskentelee tänä päivänä yli miljoona ihmistä, jotka saavat elantonsa maanviljelystä. Noin kolmasosa viljelymaista on jo nyt hyvin menestyviä kaupallisia tiloja.