keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Afrikka nousee

KU-VIIKKOLEHTI 2.1.2015

Afrikan maissa talous kasvaa kovaa vauhtia. Tansanian kaupallisessa pääkaupungissa Dar es Salaamissa vaurastumisen merkkejä on vaikea välttää. Joka puolella rakennetaan – laitakaupungilla asuintaloja ja kaupungin keskustassa korkeita, kiiltäviä pilvenpiirtäjiä.

Matkapuhelinala on iso tekijä, älypuhelimia ja liittymiä myyvistä prameista liikkeistä puheaikaa kauppaaviin kioskeihin.

Aamuruuhkassa näkee aiempaakin enemmän citymaastureita, halvat kiinalaiset moottoripyörät ovat uudempi ilmiö. Myös pikaruokapaikat ovat tulleet jäädäkseen, tuoreimpana tulokkaana sushia tarjoava ketju.

Liikeyrityksistä kaikkein parhaiten menestyvät sementinvalmistajat, maalitehtaat, pankit, puhelinoperaattorit ja panimot. Irlantilaista Guinness-olutta myydään tänä päivänä enemmän Afrikassa kuin Irlannissa ja Britanniassa.

Markkinointialalla on ymmärretty, että myös vähävaraiset ovat kuluttajia. Tansaniassa viimeisimpiä myyntivaltteja näyttäisivät olevan bakteereja tappavat saippuat ja erikokoisissa myyntipakkauksissa kullekin kuluttajaryhmälle kaupattava ruokaöljy.

Kansainväliset sijoittajat ja taloustutkijat ovat olleet tietoisia Afrikan maiden kasvupotentiaalista jo pidemmän aikaa. Talouslehti The Economist julkaisi kolme vuotta sitten Afrikan talouskasvusta kertovan kansijutun otsikolla Africa Rising, Afrikka nousee. Tästä sanaparista onkin tullut kansainvälisten talouskokouksien iskulause, jonka avulla houkutellaan yhä uusia kaupallisia sijoituksia etenkin Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin.

Vuonna 2013 Afrikan maihin tehtiin ulkomaisia sijoituksia 57 miljardin dollarin edestä, kaksi kertaa enemmän kuin maanosan maille myönnettiin kehitysapua. Kaupalliset investoinnit ohittivat kehitysavun määrän jo vuosituhannen vaihteessa.

The Economistin jutussa lueteltiin Afrikan maiden talouksien hurjia kasvuprosentteja sekä tilastolukuja myös maanosan maiden välillä käydyn kaupan kasvusta. Jutun mukaan Afrikan väestöjakauma on hyvin otollinen yhä jatkuvalle kasvulle, kun tämän päivän afrikkalaiset lapset ja nuoret saavuttavat parhaan työikänsä seuraavan parinkymmenen vuoden aikana.

Yhtenä esimerkkinä totuttujen ennakkoluulojen vanhentumisesta lehti mainitsi Etiopian, joka muistetaan tuhoisasta nälänhädästään 1980-luvulla, jolloin rocktähdet keräsivät hyväntekeväisyyskonserteilla rahaa Etiopian hätääkärsivien avuksi. Tämän päivän Etiopia on yksi maailman suurimmista lihakarjan tuottajista, ja maa on kuulunut jo vuosien ajan maailman nopeimmin kasvavien talouksien joukkoon.

Kaikkiaan lähes parikymmentä mustan Afrikan maata ylsi viime vuonna yli kuuden prosentin talouskasvuun. Joissain maissa kasvu johtuu mineraalien, öljyn ja maakaasun kysynnän lisääntymisestä ja kaivostuotteiden hinnannoususta.

Afrikan maiden maaperästä löytyy yli puolet maailman kullasta, yli kolmasosa maailman timanteista ja suurin osa maailman platinasta ja koboltista.

Tansanian ja Mosambikin rannikon edustalla merenpohjasta löytyneiden valtavien maakaasuvarantojen ansiosta näistä maista saattaa tulla lähivuosikymmeninä maailman suurimpia maakaasun tuottajia.

Sijoittajat eivät kuitenkaan kilpaile pelkästään Afrikan luonnonvaroista vaan ennen muuta suurista kasvavista kulutusmarkkinoista.

Intialaissyntyinen markkinointiguru Vijay Mahajan on todennut, että jos Afrikka olisi maa, se olisi maailman seitsemänneksi suurin talousmahti, isompi kuin Venäjä, Brasilia tai Intia.

Afrikan maissa on yli 600 miljoonaa matkapuhelimen omistajaa, enemmän kuin Euroopassa tai Yhdysvalloissa.

Kahdeksan Afrikan maata on jo nyt rikkaampia kuin Kiina, asukasta kohti lasketulla bruttokansantuotteella mitattuna.

Joissain tapauksissa talousoptimismi voi kuulostaa liioitellulta. East African -lehti kertoi vastikään ugandalaisesta hankkeesta ruveta valmistamaan hybridiautoja paikallisille markkinoille vuoteen 2018 mennessä.

Naapurimaa Ruanda puolestaan suunnittelee maan bruttokansantuotteen nelinkertaistamista vuoteen 2020 mennessä panostamalla ennen muuta tietotekniikkaan. Oppia on haettu Singaporesta.

Nigeria taas kaavailee ensimmäistä miehitettyä kuulentoa vuonna 2030 yhteistyössä Kiinan avaruusohjelman kanssa.

Samaan aikaan useimmissa Afrikan maissa jopa perusinfrastruktuuri vaatii kunnostamista ja laajentamista, jotta edes osa maanosan asukkaiden unelmista voidaan toteuttaa. Tällä hetkellä koko Afrikan sähköntuotanto vastaa suuruudeltaan Espanjan sähköntuotantoa, vaikka Afrikan maissa on yli 20 kertaa enemmän asukkaita kuin Espanjassa.

Markkinamiehet osaavat nähdä myös ongelmissa uusia kaupallisia mahdollisuuksia. Afrikan maiden energiantuotannossa uskotaan olevan valtavat markkinat lähivuosina, kun uusien öljy- ja kaasulöytöjen lisäksi hyödynnetään myös uusiutuvaa energiaa, aurinkoa, vettä, tuulta, maalämpöä ja biopolttoaineita.

Isompi ongelma liittyy talouskasvun hyötyjen jakautumiseen. Talouskasvun rinnalla nimittäin myös taloudellinen eriarvoisuus on lisääntymässä useimmissa Afrikan maissa. Afrikka on maailman toiseksi epätasa-arvoisin maanosa, heti Latinalaisen Amerikan jälkeen.

”Tämän päivän Afrikassa pieni neljän prosentin suuruinen osuus maanosan koko väestöstä ansaitsee suurimman osan Afrikan maiden tuloista”, toteaa YK:n Afrikan talouskomission johtajiin kuuluva nigerialainen Said Adejumobi, joka kirjoitti aiheesta syksyllä New African -lehteen.

Rikkaat ovat siis rikastuneet myös Afrikassa, ja samalla myös kaupunkien valkokaulustyöläisistä koostuva keskiluokka on vaurastunut ja sen ostovoima on kasvanut. Toistaiseksi talouskasvu ei kuitenkaan kosketa maaseudulla asuvaa väestön enemmistöä tai kaupunkien työttömiä.

Adejumobin mielestä Afrikan maiden hallitusten pitäisikin aktiivisesti tukea kotimaista pienteollisuutta ja paikallisia yrittäjiä, jotka luovat työpaikkoja. Hallitusten tulisi hänen mielestään myös pitää paremmin huolta yhteiskunnan huono-osaisista, jotta kaikki pääsisivät nauttimaan talouskasvusta – vaikka menestyjät saavatkin enemmän kuin muut.

”Tämä on ollut pohjoismaisen kapitalistisen kehitysmallin voima”, Adejumobi kirjoittaa.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Miksi Kenian presidentti vapautettiin syytteistä

KU-VIIKKOLEHTI 19.12.2014

Haagissa sijaitseva Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) yritti yli neljän vuoden ajan selvittää, mitä Keniassa todella tapahtui vuoden 2007 lopussa pidettyjen vaalien jälkeisissä etnisissä väkivaltaisuuksissa ja mikä oli maan nykyisen presidentin Uhuru Kenyattan rooli joukkomurhien järjestämisessä.

Väkivaltaisuuksissa kuoli 1 200 ihmistä, useita satoja naisia raiskattiin ja 600 000 ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan.

Oikeudenjakamisen irvikuvaksi muuttunut kädenvääntö Kenian hallituksen ja Haagin rikostuomioistuimen välillä puhallettiin poikki toissa viikolla, kun ICC:n pääsyyttäjä Fatou Bensouda luopui syytteistä Uhuru Kenyattaa vastaan. Oikeudenkäynnin alkamista oli tätä ennen lykätty viisi kertaa.

Juttu raukesi ennen muuta Kenian hallituksen yhteistyöhaluttomuuden vuoksi. Syyttäjän mukaan presidentti Kenyattan lähipiiri oli luonut maahan pelon ilmapiirin. Syyttäjän avaintodistajat lahjottiin pysymään hiljaa, ja toiset kieltäytyivät todistamasta, koska pelkäsivät oman tai läheistensä turvallisuuden puolesta. Useita potentiaalisia todistajia surmattiin.

ICC:n rikostutkijoita ei päästetty paikan päälle kuulustelemaan poliiseja ja silminnäkijöitä, eikä tuomioistuin saanut haltuunsa Kenian viranomaisilta pyydettyjä puhelu- tai pankkitietoja.

Viranomaiset ovat olleet yhtä vastahakoisia auttamaan Haagin rikostuomioistuinta varapresidentti William Ruton jutun tutkinnassa.

Ruto ja Kenyatta olivat vuoden 2007 vaaleissa eri puolilla poliittista rintamaa, mutta ICC:n heitä vastaan nostamien syytteiden jälkeen he liittyivät yhteen ja käynnistivät näyttävän kampanjan tuomioistuinta vastaan, joka heidän mukaansa yritti repiä auki haavoja ja pakottaa Afrikan maat juoksemaan länsimaiden pillin mukaan.

Pitkälti juuri ICC:n vastaisen kampanjan ansiosta Kenyatta ja Ruto voittivat viime vuonna Kenian presidentinvaalit ja valittiin presidentiksi ja varapresidentiksi. Kenyatta kuuluu Kenian suurimpaan heimoon kikujuihin ja Ruto puolestaan kalenjineihin.

Kansainvälinen rikostuomioistuin nimesi vuonna 2010 kaikkiaan kuusi kenialaista, joita syytettiin vuoden 2007 vaalien jälkeisten väkivaltaisuuksien järjestämisestä ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenyattan ja Ruton lisäksi syytteet luettiin kahdelle entiselle ministerille, paikallisradion toimittajalle ja entiselle poliisijohtajalle.

Rutoa lukuun ottamatta kaikkien muiden syytteet ovat toistaiseksi rauenneet.

Epäiltyjä vastaan luetut syytteet olivat vakavia, ja rikostuomioistuimen esikäsittelyssä todisteet vaikuttivat pitäviltä.

Vilpillisten vaalien jälkeisissä väkivaltaisuuksissa kalenjin-heimon iskujoukot hyökkäsivät kikuju-heimon siviilejä vastaan ja kikujuihin kuuluvat joukot puolestaan surmasivat ja raiskasivat kalenjinejä ja luo-heimon jäseniä. Hyökkäykset olivat puolin ja toisin johtavien poliitikkojen suunnittelemia.

Haagin rikostuomioistuimessa Uhuru Kenyattaa syytettiin osallisuudesta murhiin, raiskauksiin ja ihmisten ajamiseen pois kotisijoiltaan.

ICC:n esikäsittelyssä todettiin, että Kenyatta oli marraskuun 2007 ja tammikuun 2008 välisenä aikana suunnitellut yhdessä kikujujen rikollisjärjestön Mungikin kanssa aseellisia hyökkäyksiä kalenjin- ja luo-heimoihin kuuluvia oppositiopuolueen kannattajia vastaan Nakurun ja Naivashan kaupungeissa pitääkseen kikuju-heimoon kuuluvan presidentti Mwai Kibakin vallassa.

”Väärään heimoon kuuluvilta miehiltä hakattiin pää poikki. Naisia joukkoraiskattiin, valeltiin lamppuöljyllä ja sytytettiin palamaan. Myös lapsia poltettiin elävältä. Tuhansia koteja ja pieniä liikerakennuksia ryöstettiin ja tuhottiin”, kuvaili väkivaltaisuuksien uhrien asianajaja Fergal Gaynor.

Syyttäjän hankkimat todistajat kertoivat yhtäpitävästi pääkaupungissa Nairobissa presidentin virka-asunnolla ja eräällä yksityisklubilla järjestetyistä tapaamisista Uhuru Kenyattan, presidentti Kibakin, johtavien kikuju-heimon poliitikkojen ja rikollisjärjestö Mungikin jäsenten välillä.

Mungikin iskuryhmät lupasivat liittyä mukaan väkivaltaiseen kampanjaan puolustamaan istuvan presidentin ja kikujujen valta-asemaa, mikäli viranomaiset lopettavat Mungikin jäsenten vainoamisen ja heidän johtajansa vapautetaan vankilasta.

Todistajien mukaan 30.12.2007 presidentin virka-asunnolla pidetyssä tapaamisessa Uhuru Kenyatta totesi, että hänellä oli ”keinot mobilisoida kansansa mahdollisia tilanteita varten”. Todistajien mukaan hän antoi salkullisen rahaa Nakurun alueen poliitikoille aseiden ostamiseen paikallisille Mungikin jäsenille ja toisen salkullisen tapaamisessa mukana olleille Mungikin jäsenille Naivashan väkivaltaisuuksien järjestelyihin.

Uhuru Kenyatta on Kenian ensimmäisen presidentin Jomo Kenyattan poika ja yksi koko Afrikan rikkaimmista miehistä.

Rikostuomioistuimen syyttäjän mukaan Kenyatta käytti väkivaltaisuuksien rahoittamiseen yhteensä noin 50 miljoonaa sillinkiä, mikä vastaa puolta miljoonaa euroa. Kenian hintatasoon nähden summan arvo on kuitenkin noin kymmenkertainen.

Syyttäjän todistusaineisto tapaamisista Mungikin jäsenten kanssa perustui pitkälti kolmen paikalla olleen todistajan kertomaan. Vuosi sitten joulukuussa kaikki kolme todistajaa kuitenkin muuttivat kertomuksiaan ja ilmoittivat, etteivät olleet läsnä näissä kokouksissa. Yksi todistajista kertoi saaneensa lahjuksia, jotta hän muuttaisi kertomustaan.

Raiskauksista kertoneet naiset kieltäytyivät todistamasta pian sen jälkeen kun Kenyattan puolustustiimi sai tietoonsa naisten henkilöllisyydet. Todistajien kaikkoaminen pakotti lopulta ICC:n pääsyyttäjän luopumaan syytteistä.

Presidentti Kenyattan vastainen prosessi saattaa kuitenkin jatkua nimenomaan Kenian viranomaisten venkoilun vuoksi. Syytteistä luopumista edeltäneessä oikeudenistunnossa ICC:n tuomarit totesivat Kenian yhteistyöhaluttomuuden sotivan tuomioistuimen sääntöjä vastaan.

Syyttäjä Fatou Bensouda on valittanut tuomarien päätöksestä olla viemättä asiaa ICC:n jäsenmaiden kokouksen käsiteltäväksi. Jos jäsenmaa ei suostu yhteistyöhön tuomioistuimen kanssa, muiden maiden tulee pyrkiä taivuttelemaan vastahakoista maata yhteistyöhön tarvittaessa vaikka pakotteiden uhalla.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Paljastuksia öljyvuodoista

KU-VIIKKOLEHTI 5.12.2014

Nigerjoen suiston öljyalueiden ympäristökatastrofi on saanut enemmän huomiota ulkomailla kuin paikan päällä Nigeriassa. Shell ja muut maassa toimivat öljy-yhtiöt ovat onnistuneet tehokkaasti vaientamaan öljyntuotannon epäkohtia koskevan kriittisen keskustelun Nigerian mediassa.

Tänä vuonna paikalliset toimittajat ovat kuitenkin tehneet useita paljastuksia öljy-yhtiöiden työntekijöiden roolista vakavissa öljytuhoissa Nigerjoen suistoalueella.

Today’s News Now -lehden viime kuussa julkaistun tutkivan reportaasin mukaan italialaisen öljy-yhtiön Agipin työntekijät ovat palkanneet paikallisia nuoria sabotoimaan suistoaluetta halkovia öljyputkia, jotta yhtiön urakoitsijat saisivat rahat hinnakkaista puhdistusurakoista.

National Network -lehti puolestaan kertoi Shellin urakoitsijoiden ja armeijan erikoisjoukkojen yhteistuumin tekemistä öljyvarkauksista ja näitä seuranneesta putkiräjähdyksestä Ogonimaassa.

Nämä molemmat jutut syntyivät suomalaisen kehitysyhteistyön tuella. Paljastuksia tehneet toimittajat osallistuivat vuosi sitten Viestintä ja kehitys -säätiö Vikesin ja ympäristöjärjestö Environmental Rights Actionin järjestämään tutkivan ympäristöjournalismin työpajaan Port Harcourtissa Nigeriassa.

Paikallisten toimittajien juttuideoita ja tutkimussuunnitelmia työstettiin kurssilla nigerialaisten kouluttajien ja suomalaistoimittaja Hanna Nikkasen ohjauksessa. Kurssin päätteeksi osanottajat saivat myös pienen apurahan matkakuluihin ja kenttätyöhön öljyalueen kylissä.

Today’s News Now -lehden toimittajan Ebiowei Lawalin reportaasi antaa karun kuvan paikallisten asukkaiden epätoivosta Kalaban kylässä Nigerjoen suistossa lähellä Yenagoan kaupunkia.

Öljy-yhtiö Agip on porannut alueella öljyä vuodesta 1986, ja ikääntyneiden öljyputkien ruostumisesta johtuvia putkivuotoja sattuu harva se päivä. Vesistöjen ja viljelymaiden saastumisen vuoksi alueella ei voi enää kalastaa ja viljellä maata.

Mikäli öljyvuodon syynä ovat vialliset putket, öljytuhojen puhdistaminen tulisi antaa paikallisten asukkaiden perustaman oman puhdistusfirman tehtäväksi ja alueen asukkaille pitäisi maksaa vahingonkorvausta tuhotuista viljelymaista.

Useimmiten Agip kuitenkin kiistää putkien ruostumisesta johtuvat öljyvuodot ja väittää paikallisten asukkaiden tarkoituksellisesti sabotoineen putkia. Tällöin puhdistusurakka jää yhtiön vastuulle eikä öljytuhoista makseta korvauksia tuhottujen peltotilkkujen omistajille.

Öljytuhoja ei yleensä puhdisteta kunnolla eikä putkirikkoja myöskään korjata kunnolla, sillä seurauksella että öljyvuotoja sattuu usein samassa kohdassa monta kertaa peräkkäin.

Pahimmassa tapauksessa Agipin urakoitsija maksaa paikallisille tai naapurikylien työttömille nuorille rahaa siitä, että nämä poraavat reikiä öljyputkiin. Muualta kotoisin oleva urakoitsija saa puhdistusurakan, joka koituu viime kädessä Nigerian hallituksen maksettavaksi.

National Network -lehden nuori naistoimittaja Blessing Ibunge lähti Ogonimaahan Bodon jokialueelle tutkimaan alueella sattuneita lukuisia öljyvuotoja ja putkiräjähdyksiä.

Shell ei ole porannut öljyä Ogonimaassa sitten vuoden 1993, jolloin alueen asukkaat häätivät öljyjätin mailtaan kirjailija Ken Saro-Wiwan johtamassa väkivallattomassa kansannousussa. Nigerian silloinen sotilashallitus vangitsi Saro-Wiwan ja teloitti hänet hirttämällä vuonna 1995 yhdessä kahdeksan muun ogoniaktivistin kanssa.

Ogonimaata halkovat edelleen Shellin öljyputket, jotka kuljettavat raakaöljyä Nigerjoen suiston öljykentiltä Bonnyssa Atlantin rannikolla sijaitsevaan öljysatamaan.

Yksi maailmanhistorian pahimmista öljyonnettomuuksista sattui Bodon jokialueella vuonna 2008, kun Shellin öljysatamaan johtava Trans Niger -öljyputki antoi periksi ja ympäristöön suihkusi satoja tuhansia tynnyreitä korkeapaineistettua raakaöljyä.

Öljytuhon alle jäi lähes sata neliökilometriä mangroverämettä. Kalat ja muut merenelävät kuolivat, ja 30 000 kalastajaa menetti elinkeinonsa.

Vielä kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen öljytuhoja ei ole puhdistettu eikä kyläläisille ole maksettu vahingonkorvauksia. Asukkaat eivät tyytyneet Shellin esittämään 5 000 euron suuruiseen korvaustarjoukseen. Tapauksesta käydään parhaillaan oikeutta Englannissa.

Bodon kohdalla sattuneet putkionnettomuudet ovat kuitenkin jatkuneet. Viime vuoden kesäkuussa Trans Niger -öljyputki räjähti ja ympäristöön vuoti taas tuhansia tynnyreitä raakaöljyä. Putkea pitkin kuljetetaan päivittäin lähes 200 000 tynnyriä öljyä.

Toimittaja Blessing Ibungen tutkimusten mukaan putkiräjähdystä edelsi kymmenen päivää aiemmin sattunut öljyvuoto, joka johtui siitä, että Shellin kahden eri huoltourakoitsijan työntekijät olivat poranneet 70 sentin paksuiseen putkeen reikiä öljyn varastamiseksi ja salakuljettamiseksi ulkomaille.

Yöllistä operaatiota vartioivat armeijan erikoisjoukkojen sotilaat ja Shellin oman poliisiyksikön miehet, jotka estivät asukkaiden pääsyn alueelle.

Sotilaat pidättivät neljä paikallisen ympäristöjärjestön aktivistia, jotka yrittävät päästä tutkimaan ympäristövahinkoja.

Paikalliset asukkaat olivat kuitenkin nähneet alueella useita Shellin urakoitsijoiden omistamia proomuja, joihin oli lastattu suuria säiliöitä. Järjestäytyneissä öljyvarkauksissa öljyputkessa kulkevaa raakaöljyä juoksutetaan letkuilla putken vuotokohdasta suoraan proomuissa odottaviin säiliöihin.

Viranomaisten arvion mukaan noin kymmenesosa Nigeriassa poratusta öljystä varastetaan suoraan putkista ja salakuljetetaan ulkomaille.

Öljyvarkauksia seuranneessa putkiräjähdyksessä kuoli useita huoltoyhtiön työntekijöitä, ja lopulta armeijan erikoisjoukot myös pidättivät kahdeksan Shellin huoltoyhtiön työntekijää.

Kuukausia myöhemmin vuotopaikalla käynyt Blessing Ibunge oli vakuuttunut siitä, että putkeen tehdyt reiät olivat ammattilaisten poraamia.

”Urakoitsijat tienaavat ensin rahaa myymällä varastamansa öljyn, ja sen lisäksi öljy-yhtiöt vielä maksavat heille siitä, että he puhdistavat öljyvahingot, jotka ovat itse aiheuttaneet”, Ibunge kirjoittaa.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Ympäristöoppia Nigeriassa

KU-VIIKKOLEHTI 21.11.2014

Olen ollut tämän viikon tutkivan ympäristöjournalismin kurssilla Lagosissa Nigeriassa mukana kouluttamassa paikallisia toimittajia kirjoittamaan aiempaa syvällisempiä ja kiinnostavampia juttuja ympäristöaiheista.

Kurssi järjestettiin osana suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin ja nigerialaisen ympäristöjärjestön Environmental Rights Actionin ympäristöjournalismin koulutushanketta, jota on toteutettu ulkoministeriön tuella vuodesta 2009.

Kurssille oli valittu hakuprosessilla viisi nuorta toimittajaa maan suurimmista päivälehdistä. Kurssin aluksi toimittajat perehtyivät tutkivan journalismin periaatteisiin ja ympäristökysymysten käsittelyyn mediassa. Kukin osallistuja oli myös valmistellut kurssille oman juttuidean, jota työstettiin ja kehiteltiin kurssin aikana yhdessä nigerialaisten ja suomalaisten kouluttajien kanssa.

175 miljoonan asukkaan Nigeria on Afrikan väkirikkain maa, ja Lagos on puolestaan maan suurin kaupunki ja kaupallinen keskus. 15 miljoonan asukkaan suurkaupungissa ympäristöongelmat vaikuttavat joka päivä ihmisten elämään. Liikenneruuhkat ovat aivan käsittämättömät. Rankkasateet aiheuttavat tulvia, koska viemärit ovat jätteiden tukkimia. Yksityistetty vesihuolto ei toimi ja pakottaa ihmiset ostamaan pullotettua juomavettä. Kaavoitus on puutteellista ja ympäristölakien noudattaminen leväperäistä.

Rantaeroosio on oma katastrofinsa Lagosin hiekkarantojen huuhtoutuessa Atlantin valtamereen. Lagosin rantaviiva on vetäytynyt pahimmillaan 900 metriä ylemmäs kymmenen viime vuoden aikana. Asvalttiteitä, rakennuksia ja sähkölinjoja on jäänyt aaltojen alle.

Tutkivan ympäristöjournalismin kurssin osanottajista kolme valitsi juttuaiheensa Lagosista. Aiheita olivat sataman rekkaliikenteen pakokaasujen aiheuttamat terveyshaitat, teollisuuden myrkkypäästöjen vaikutukset juomaveteen sekä kaupungin suurimmalla kaatopaikalla työskentelevien jätteidenkerääjien ongelmat.

Kurssin kaksi muuta osanottajaa lähtee pienen matka-apurahan turvin juttumatkalle muualle Nigeriaan – selvittämään keskeneräiseksi jääneen kiinalaisen tiehankkeen moninaisia vaikutuksia alueen ihmisten elämään Ogunin osavaltiossa sekä tutustumaan Josin kaupungin vanhoissa hylätyissä tinakaivoksissa edelleen käsivoimin tinamalmia louhivien kaivostyöläisten tilanteeseen.

Osa juttuaiheista on aivan uusia Nigerian mediassa. Lagosin liikenteen ilmansaasteita ei ole tutkittu kattavasti, eikä liikenteen päästöistä ja niiden terveysvaikutuksista ole kirjoitettu aiemmin lehdistössä, vaikka Apapan sataman liikenneväylien lähistöllä ihmisiä on kuollut häkämyrkytykseen. Jutunteko edellyttää kuitenkin ilmansaastemittauksia, jotta voidaan osoittaa, että alueella on enemmän häkäpäästöjä kuin muualla kaupungissa.

Vaikka kaikki Lagosista Ibadaniin kulkevan valtatien matkustajat ovat tunteneet sieraimissaan Ojotan kaatopaikan löyhkän, kukaan toimittaja ei ole aiemmin tehnyt juttua jätteidenkerääjien arjesta. Nigerialaiset kouluttajat ylistivät kaatopaikkajuttua tekevää nuorta naistoimittajaa rohkeasta aihevalinnasta. Media-alalla työskentelevät nuoret naiset ovat Nigeriassa kuulemma yleensä kiinnostuneempia raportoimaan muodista, viihteestä tai perheasioista.

Kurssin muita toimittajia saatiin auttaa aiheen rajaamisessa ja tarinankerronnassa. Lukijat kun eivät jaksa lukea pelkkiä faktoja, vaan nämä olisi saatava sujuvasti ympättyä tarinan sisään esimerkiksi jutussa esiintyvän ihmisen kokemusten kautta.

Jos ympäristöongelmat ovat valtavat sekä Lagosissa että koko Nigeriassa, myös ympäristöjournalismilla on omat haasteensa.

Ennen Vikesin koulutushanketta ympäristöaiheita ei juuri käsitelty Nigerian mediassa. Hankkeen myötä ympäristöjuttujen määrä on kasvanut ja ne ovat paremmin toimitettuja. Silti useimmilla toimittajilla ei edelleenkään ole perustietoja ympäristöasioista ja päätoimittajat suhtautuvat ympäristöaiheisiin vähättelevästi, jollei suorastaan vihamielisesti.

Niinpä esimerkiksi Nigerjoen suiston öljyntuotantoalueen ympäristötuhojen laajuutta ei oikein ymmärretä muualla maassa. Öljy-yhtiöt ovat kaupalliselle medialle suurin yksittäinen ilmoitustulojen lähde, ja mediatalojen omistajat eivät halua vihastuttaa tärkeimpiä ilmoittajia.

Tutkivan ympäristöjournalismin kurssin päätteeksi Lagosissa järjestettiin myös erillinen päätoimittajaseminaari, jossa median portinvartijoille kerrottiin puhtaan ympäristön merkityksestä ihmisten elinkeinoille ja koko maan taloudelle. Laadukkaat ja näyttävästi julkaistut ympäristöjutut voisivat houkutella lehdille myös lisää lukijoita.

Ympäristöjournalismin hankkeen koulutuksiin on osallistunut tähän mennessä yhteensä noin 150 toimittajaa. Näistä 15 on saanut opastusta tutkivien ympäristöjuttujen tekemiseen. Ympäristöasioista kirjoittavat toimittajat ovat perustaneet myös oman järjestön, ja he jakavat keskenään tietoa ja juttulinkkejä sähköpostilistalla ja Facebookissa.

Aiemmille kursseille osallistuneet toimittajat kertovat innostuneesti ammatillisen itsetunnon vahvistumisesta. Tänä päivänä he matkustavat öljytuhopaikoille maaseudun kyliin haastattelemaan kyläläisiä. Toimittajat uskaltavat kysyä kysymyksiä ympäristön pilaamisesta syytetyiltä yhtiöiltä ja vaatia viranomaisilta tietoja asiakirjojen julkisuutta koskevan uuden lain nojalla.

Nyt Nigeriasta löytyy jo muutamia toimittajia, jotka keskittyvät pääasiassa ympäristöaiheisiin valtakunnan radiossa ja paikallisissa lehdissä.

Edellinen tutkivan ympäristöjournalismin kurssi järjestettiin Port Harcourtissa, Nigerian ”öljypääkaupungissa”. Yksi kurssin pohjalta syntynyt juttu käsitteli Shellin öljyterminaaliin kulkevan suuren öljyputken useita öljyvuotoja, joissa Bodon jokialueelle Ogonimaassa suihkusi satoja tuhansia tynnyreitä raakaöljyä. Öljytuhoja ei ole puhdistettu, eikä kyläläisille ole maksettu vahingonkorvauksia.

Toinen tutkiva ympäristöjuttu kertoi italialaisen öljy-yhtiön Agipin paikallisen urakoitsijan itse tekemistä putkisabotaaseista Bayelsan osavaltiossa.

Aiemmin tällaisia juttuja on voinut lukea vain ulkomaiden mediasta.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Syyrian kurdien onnela uhattuna

KU-VIIKKOLEHTI 7.11.2014

Viime elokuussa uutisissa kerrottiin kymmenistä tuhansista irakilaisista jesideistä, jotka olivat paenneet islamistijärjestö Isisin vainoa maan pohjoisosassa sijaitsevaan Sinjarin vuoristoon. Kun mediassa puhuttiin jo jesidejä uhkaavasta kansanmurhasta, Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama lähetti erikoisjoukkoja helikoptereilla pelastamaan vuorille loukkuun jääneitä evakkoja ja toimittamaan heille vettä ja ruokaa.

Vuoriston laella amerikkalaissotilaita vastassa oli jesidien lisäksi myös joukko hyvin järjestäytyneitä kurdisotilaita. Univormupukuiset kurdisoturit ottivat amerikkalaiset ystävällisesti vastaan ja esittivät heille katsauksen vuoristoalueen humanitaarisesta ja sotilaallisesta tilanteesta.

Mutta jo hetken päästä amerikkalaiset kiirehtivät takaisin helikopterin luo ja lensivät tiehensä jättäen jesidiläiset evakot hämmennyksen ja epätoivon valtaan.

Syy helikopteriryhmän äkkilähtöön paljastettiin toimittajille vasta myöhemmin Washingtonissa. Yhdysvaltalaissotilaiden erikoisyksikön johtajalle oli selvinnyt, että kurdisoturit eivät suinkaan kuuluneet Irakin Kurdistanin peshmerga-joukkoihin, jotka olivat amerikkalaisten liittolaisia.

Kurdikansaan kuuluvia jesidejä suojaamassa olleet sotilaat olivatkin Turkin ja Syyrian kurdialueilta tulleita Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) ja Demokraattisen liittopuolueen (PYD) sissejä. PKK:n ja PYD:n joukot tulivat rajan yli Irakiin auttamaan jesidejä turvaan sen jälkeen kun paikalliset irakilaiset peshmergat olivat lähteneet pakoon Isis-järjestön islamistijoukkojen hyökkäystä.

Yhdysvaltalaisjoukoilla taas ei ollut lupaa olla missään tekemisissä PKK:n sissien kanssa. Yhdysvallat, Turkki ja EU luokittelevat PKK:n terroristijärjestöksi.

Irakin jesidien kohtalosta ei ole kuulunut paljoakaan sitten viime kesän. Alueen tapahtumia seuraavan median huomio on vaihtunut Turkin rajalla sijaitsevan syyrialaisen Kobanen kaupungin taisteluihin ja Turkin puolelle paenneiden syyrialaisten kurdien ahdinkoon.

Isis hyökkäsi 45 000 asukkaan Kobaneen syyskuussa. Paikalliset PYD:n kurdijoukot ovat kuitenkin kyenneet puolustamaan kaupunkia nyt jo kuuden viikon ajan ja estämään sen joutumisen Isisin haltuun. Melkein kaikki kaupungin asukkaat ovat paenneet taistelujen tieltä.

Vaikka tv-ryhmät eri puolilta maailmaa ovat kerääntyneet kuvaamaan Kobanen taisteluja Turkin rajan takaa, Syyrian pohjoisen kurdialueen tilanteen taustat ovat jääneet raportoinnissa vähemmälle huomiolle.

Kun kansannousu Syyriassa äityi aseelliseksi konfliktiksi, presidentti Bashar al-Assadin joukot joutuivat vetäytymään pohjoisilta kurdialueilta kiivaammille taistelukentille muualle maahan. Vuoden 2012 heinäkuussa Syyrian kolme pohjoista kantonia Efrin, Kobane ja Cizire jäivät PYD:n ja muiden kurdijoukkojen hallintaan.

Länsi-Kurdistanin eli Rojavan tilannetta läheltä seuranneet kertovat ainutlaatuisesta ruohonjuuritason demokratiakokeilusta.

Joka kunnasta valitaan kolme edustajaa alueen kansanneuvostoon: yksi kurdi, yksi arabi ja yksi assyrialainen tai armenialainen, ja näistä kolmesta edustajasta ainakin yhden on oltava nainen.

Syyrian hallituksen jättämiä rakennuksia ja muuta omaisuutta hallinnoivat työntekijöiden perustamat osuuskunnat.

Nuoret ja naiset ovat keskeisesti mukana paikallisessa päätöksenteossa. Lisäksi naisilla on alueen armeijassa oma sotilasyksikkönsä nimeltä Vapaiden naisten liitto (YJA Star). Nimilyhenteen perässä oleva Star viittaa muinaisen Mesopotamian Ishtar-jumalattareen.

Rojavan utopiakokeilun jääminen pimentoon ulkomaiden tiedonvälityksessä voi johtua siitä, että PYD on tehnyt tiiviisti yhteistyötä Turkin kurdien työväenpuolueen PKK:n kanssa. Aiemmin myös PKK:n sotilaista huomattava osa oli kotoisin Syyrian kurdialueilta.

PKK kävi vuosikymmenten ajan sotaa kurdien itsehallinnon puolesta Turkissa, ja vaikka monet tuntevat yleistä sympatiaa kurdien tilannetta kohtaan, PKK:ta on kuitenkin pidetty turhan vanhakantaisena ja hierarkkisena järjestönä – myös vasemmiston keskuudessa.

Tilanteen päivittäminen voi olla paikallaan. Sen jälkeen kun PKK:n johtaja Abdullah Öcalan vangittiin vuonna 1999, järjestö on julistanut yksipuolisen tulitauon. Vankilassa ollessaan Öcalan on tutustunut monenlaiseen filosofiseen ja yhteiskuntapoliittiseen kirjallisuuteen, ja erityisen suuren vaikutuksen häneen ovat tehneet yhdysvaltalaisen Murray Bookchinin ajatukset suorasta demokratiasta ja osuuskuntatoimintaan perustuvasta paikallistaloudesta.

Eräillä Turkin kurdialueilla Bookchinin sosiaaliekologisia ihanteita on pyritty soveltamaan myös käytäntöön. PKK ei enää tavoittele kurdien erillisen itsehallintoalueen perustamista, vaan pikemminkin pyrkimyksenä olisi synnyttää lähidemokratiaan perustuvia autonomisia kyläyhteisöjä järjestön jo hallitsemilla alueilla.

Syyrian Rojavan alueen onnelan tavoittelua uhkaa nyt islamistijärjestö Isis. Samaan aikaan itsehallinnollista kurdialuetta vastustavat myös kaikki muutkin Syyrian kriisin osapuolet Bashar al-Assadin hallituksesta oppositioryhmiin.

Myöskään Turkki ei ole katsonut hyvällä Rojavan demokratiakokeilua, koska itsehallinnollinen kurdialue maan rajojen eteläpuolella voisi tarjota turvapaikan myös PKK:n sisseille.

Turkki on sen sijaan pitänyt rajojaan auki Isisin huoltoreiteille ja järjestön värväämille uusille jäsenille. Turkin väitetään myös antaneen Isisille satelliittikuvia ja tiedusteluapua kurdijoukkojen tukikohdista ja asevarastoista.

Pakkaa on hämmentänyt myös Yhdysvallat, joka on monin eri tavoin tukenut Syyrian kurdialueen oppositioryhmiä, joita monet pitävät lähinnä Irakin Kurdistanin presidentin Masud Barzanin luomuksena. Barzani ja PKK ovat puolestaan mahdollisimman huonoissa väleissä keskenään.

Yhdysvallat ja Turkki ovat molemmat varmasti mielissään siitä, että Syyrian kurdijoukkojen rinnalle Kobaneen saapui viime viikolla Irakin Kurdistanin peshmergoja ja Syyrian opposition Vapaan Syyrian armeijan (FSA) joukkoja. PKK:n sissejä Turkki ei sen sijaan päästä maan etelärajan ylitse taistelemaan Isistä vastaan.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Mitä arabikeväästä jäi käteen

KU-VIIKKOLEHTI 24.10.2014

Tunisiassa järjestetään sunnuntaina parlamenttivaalit, mutta vain harva uskoo vaalien ratkaisevan maan ongelmia – työttömyyttä, näköalattomuutta, taloudellista eriarvoisuutta tai islamistien ja liberaalimpaa elämänmenoa kaipaavien tunisialaisten vastakkainasettelua.

Mielipidetutkimusten perusteella Tunisian vaalien voitosta kilpailee kaksi puoluetta: Muslimiveljeskunnan islamilaisen renessanssin puolue Ennahda sekä pitkälti vanhan vallan poliitikoista ja liikemiehistä koostuva Tunisian kutsu -puolue. Äänestysprosentin uskotaan jäävän alhaiseksi.

Vanhoillinen islamistipuolue Ennahda otti selvän vaalivoiton kansannousun jälkeen järjestetyissä ensimmäisissä vapaissa vaaleissa syksyllä 2011. Liberaaleja oikeuksia ajaneet kansannousun aktivistit jäivät tuolloin lähes täysin syrjään poliittisesta päätöksenteosta.

Varteenotettavien poliittisten vaihtoehtojen puutteessa myös jotkut ammattiliittojen johtohenkilöt ovat liittyneet Tunisian kutsu -puolueeseen kamppailemaan islamisteja vastaan.

Laajalle levinneestä tyytymättömyydestä huolimatta Tunisia vaikuttaisi kuitenkin olevan ainoa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista, jossa kansannousun herättämä toivo ei ole päättynyt katastrofiin.

Samaan aikaan Egypti on vajonnut vaaleilla sinetöityyn sotilasvaltaan ja Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä on ajauduttu poliittiseen sekasortoon ja sisällissotaan.

Miksi ihmeessä arabimaiden valoisalta näyttänyt tulevaisuus on onnistunut romahtamaan näin täydellisesti vain kolmessa vuodessa?

”Koskaan aikaisemmin Lähi-idän maiden nykyhistorian aikana yhtä monessa maassa ei ole koettu samaan aikaan näin rajua, usein väkivaltaista sisäistä konfliktia ja poliittista lamaannusta”, Beirutin Amerikkalaisen yliopiston ulkopoliittisen instituutin johtaja Rami Khouri totesi aiemmin tässä kuussa libanonilaiseen Daily Star -lehteen kirjoittamassaan viikkokolumnissaan.

Joidenkin mielestä on ennen muuta kyse siirtomaakaudella Ison-Britannian ja Ranskan kesken luotujen keinotekoisten rajojen romuttumisesta.

Toiset tutkijat puhuvat šiiojen ja sunnimuslimien tai Saudi-Arabian ja Iranin välisten jännitteiden synnyttämistä sijaissodista.

Kolmannen selityksen mukaan monissa arabimaissa epäonnistunutta valtiokeskeistä nationalismia korvataan nyt uskonnollisilla tai etnisillä identiteeteillä.

Viime viikon Viikkolehden paperilehden välissä tilaajille tulleessa tuoreessa Le Monde diplomatique -lehdessä tarjottiin lisää selityksiä arabimaiden kriisiin.

Ranskalaistoimittaja Alain Gresh availi Lähi-idän alueen geopolitiikan solmuja ja luetteli etenkin Turkin, Saudi-Arabian ja Iranin intressejä ja syitä näiden maiden saamattomuuteen kamppailussa islamistijärjestö Isistä vastaan.

International Crisis Groupin tutkija Peter Harling käsitteli omassa kirjoituksessaan Isisin uhkaa, jota hänen mielestään on mediassa paisuteltu. Harlingin mukaan Isis on lähinnä onnistunut valtaamaan Syyrian ja Irakin sunnienemmistöisiä syrjäalueita, jotka kummankin maan hallitukset olivat jättäneet hunningolle.

Yhdysvaltalaisen Tuftsin yliopiston kauppatieteiden dosentti Ibrahim Warde puolestaan syytti G8-maita ja Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää petetyistä lupauksista. G8-maat lupasivat kansannousujen jälkeen syntyneille uusille hallituksille 80 miljardin dollarin tukea köyhyyden lievittämiseen ja maiden jälleenrakennukseen, mutta rahat jäivät saamatta, kun IMF asetti tuen ehdoksi peruselintarvikkeiden hintasäännöstelystä luopumista ja muuta talouden sokkiterapiaa.

Jotain jäi kuitenkin käteen myös arabimaiden vuoden 2011 mullistuksista. Beirutin Amerikkalaisen yliopiston Rami Khourin mielestä kolme tekijää nousee ylitse muiden.

Ensinnäkin ajatus historiasta kansalaisten toiminnan tuotoksena teki vihdoin paluun arabimaihin vuosikymmeniä kestäneen kansalaistoiminnan täydellisen tukahduttamisen jälkeen. Mihin kaikkeen tämä tulisi johtamaan, oli vielä epäselvää, mutta joka tapauksessa olisi kyse keskenään kilpailevista näkemyksistä kehityksen suunnasta.

Toiseksi, kansannousujen jälkeisessä maailmassa arabimaiden asukkaat puhuvat nyt vapaasti ja pelottomasti näkemyksistään koskien politiikan suuntaa tai mitä tahansa muitakin aiheita. Keskustelua käydään niin kaduilla, tiedotusvälineissä kuin myös sosiaalisessa mediassa. Aikaisemmin julkinen kiistely politiikasta oli monissa maissa ennenkuulumatonta.

Kolmanneksi, Rami Khourin mielestä viimeinen taistelu siirtomaavaltaa vastaan on käynnistynyt. Tällä hän tarkoittaa sitä, että siirtomaavallan aikana pystytetyt valtiot tulevat ennen pitkää hajoamaan ja syntyisi uusia yksiköitä, osa väkivaltaisen kehityksen myötä, osa toivottavasti rauhanomaisesti.

Rami Khourin mielestä arabikevään sijasta olisikin ollut aiheellista puhua pikemminkin arabimaiden poliittisesta alkuräjähdyksestä.

Rami Khourin mukaan arabimaiden kansannousujen perimmäisenä syynä olivat itsevaltaisten hallitusten väärinkäytökset ja niiden kykenemättömyys tarjota ihmisille töitä ja palveluja. Mutta monissa alueen maissa myös koko valtio oli keinotekoinen ja epäonnistunut ja pysyi pystyssä vain Saddam Husseinin tai Muammar Gaddafin kaltaisten vahvojen johtajien ansiosta.

Niinpä kun arabikansat vaativat itselleen oikeuksia ja vapautta, seuraukset olivat hyvin erilaiset riippuen siitä, pyrittiinkö ensisijaisesti nimenomaan hallinnon muuttamiseen vai oliko peräti koko valtio kansalaisten mielestä epälegitiimi.

”Muutosprosessi diktatuurista kohti demokraattisempaa hallintoa on näistä helpommin toteuttavissa. Esimerkiksi Tunisian tapauksessa koko valtio ei ole uhattuna, vaan muutosvaatimusten kohteena ovat olleet lähinnä maan sisäiset valtarakenteet ja hallintojärjestelmä”, Khouri totesi.

Joidenkin muiden arabimaiden paljon vaikeampi haaste olisi päästä irti täysin keinotekoisesti synnytettyjen valtiorakenteiden vääristymistä.

”Diktaattorien lähdön jälkeen voimme nähdä Irakin ja Libyan kaltaisten valtioiden haurauden. Vastaavanlaisia helposti särkyviä valtiorakenteita näemme myös Jemenissä ja Syyriassa.”

perjantai 10. lokakuuta 2014

Kuka asetti räjähteet WTC-torneihin?

KU-VIIKKOLEHTI 10.10.2014

Jos World Trade Centerin kolme pilvenpiirtäjää purettiin räjähteillä, niin kenellä olisi ollut keinot, tilaisuus ja motiivi asettaa räjähteet etukäteen tornitaloihin ennen lentokoneiden törmäyksiä WTC-1:een ja WTC-2:een syyskuun 11. päivänä 2001?

Afganistanissa piileskelevällä Osama bin Ladenilla ja Al-Qaidan terroristeilla tuskin oli tilaisuutta päästä panostamaan tornitaloja purkuräjähteillä.

Pelkät lentokonetörmäykset taas eivät riitä selittämään tornien sortumista miltei vapaan pudotuksen nopeudella – etenkin kun kaksoistornit oli jo rakennusvaiheessa nimenomaan suunniteltu kestämään myös matkustajakoneiden törmäykset.

Yhdysvaltalainen 9/11-tutkija Kevin Ryan on vuosien ajan pyrkinyt selvittämään WTC-torneissa toimineiden yritysten ja rakennusten turvayhtiöiden johtajien mahdollisia kytkentöjä aseteollisuuteen, räjähdysainevalmistajiin, öljyurakoitsijoihin, tiedustelupalveluun tai Bushin hallinnon sisäpiiriin ja näiden usein kansainvälisiin liiketoimiin.

Kemistin koulutuksen saanut Ryan työskenteli vuonna 2001 työmaajohtajana Yhdysvaltojen johtavassa turvallisuustarkastusyhtiössä nimeltä Underwriters Laboratories, mutta sai potkut paljastettuaan sen, että yhtiö oli aikoinaan testannut WTC-tornien teräsrakenteet ja todennut ne paloturvallisiksi.

Ryanin mukaan WTC-torneissa tehtiin jatkuvasti erilaisia kunnostustöitä, jotka koskivat rakennusten sähkönjakelua, paloturvallisuutta, hissien huoltoa tai toimistotilojen remontointia.

Rakennusten julkisten tilojen ylläpitotöistä vastasi koko WTC-kompleksin omistaja, New Yorkin ja New Jerseyn satamavirasto, kun taas vuokrattujen toimitilojen parannustyöt olivat kussakin kerroksessa vuokralaisina olleiden yhtiöiden omalla vastuulla.

World Trade Centerin turvajärjestelyistä vastasi Kuwaitin emiirisuvun omistama turvayhtiö Stratesec. Firma rakensi WTC-tornien valvontakamerajärjestelmät, huolehti turvatarkastuksista ja käynnisti vuonna 1996 mittavan hankkeen kaksoistornien teräspilarien palosuojauksen parantamiseksi.

11.9.2001 American Airlinesin matkustajakone törmäsi WTC:n pohjoistornin kerroksiin 94–99 – juuri samoihin kerroksiin, joiden teräsrakenteiden palosuojaus oli äskettäin saatu valmiiksi. Nämä kerrokset romahtivat myös ensimmäisinä, kun koko rakennus vajaa kaksi tuntia myöhemmin luhistui kasaan 11 sekunnissa.

Myös etelätorniin oli tehty palosuojauksia lentokoneen osumakohdan kerroksissa ja nimenomaan kerrosten kaakkoiskulmassa, johon United Airlinesin kone törmäsi.

Palosuojaustöiden aikana kokonaiset kerrokset oli suljettu toimistojen työntekijöiltä.

WTC-torneissa kunnostettiin myös hissejä juuri ennen syyskuun 11. päivää. Hissikuiluista oli pääsy rakennusten keskiosan teräspilareihin, jotka antoivat periksi aikaisessa vaiheessa rakennusten romahdusta.

USA Today -lehden mukaan päivystävät hissimekaanikot pakenivat tornitaloista pian lentokonetörmäysten jälkeen eivätkä palanneet paikalle ennen rakennusten romahtamista.

Mitä firmoja WTC-torneissa sitten oli? Pohjoistornin osumakohdan kerrokset olivat kaikki vakuutusmeklariyhtiö Marshin vuokraamia, samoin kuin etelätornin kerrokset 47–54, Kevin Ryan kirjoittaa 911Review-sivustolla julkaistussa artikkelisarjassa.

Marsh-yhtiön johtajista Stephen Friedman istui tiedustelupalvelu CIA:n sijoitusyhtiön In-Q-Telin hallituksessa, kunnes hänet nimitettiin George W. Bushin talouspoliittiseksi pääneuvonantajaksi.

Marshin kriisiyksikön johtaja Paul Bremer oli entisen ulkoministerin Henry Kissingerin konsulttiyhtiön johtaja ja toimi neuvonantajana Komatsu Dresser -fuusioyhtiössä, joka vuonna 1996 patentoi termiittiin perustuvan rakennuspurkuräjähteen.

George Bush vanhemman aiemmin hallinnoima Dresser yhdistyi myöhemmin varapresidentti Dick Cheneyn Halliburton-yhtiöön. Paul Bremer nimitettiin puolestaan Irakin sodan alkamisen jälkeen maan miehityshallinnon kuvernööriksi.

Etelätornin osumakohdassa vuokralaisina olivat rahoitusinformaatioyhtiö Primark, japanilainen pankkijätti Mizuho sekä vakuutusmeklari- ja riskienhallintayhtiö Aon. Primarkilla ja Mizuholla oli toimistoja myös pohjoistornin alemmissa kerroksissa.

Välittömästi etelätornin törmäyskohdan yläpuolella sijaitsi rakennus- ja rahoitusyhtiö Washington Groupin toimisto, jonka tytäryhtiönä oli rakennushankkeisiin ja rakennuspurkuihin erikoistunut Morrison-Knudsen.

Informaatioyhtiö Primark omisti monia muita yhtiöitä, joiden toimenkuvaan kuului Boeingin matkustajakoneiden korjaustöitä sekä energia-alan turva- ja vakoilupalveluja.

Mizuhon tytärpankeilla oli Ryan mukaan kytköksiä Japanin alamaailmaan sekä aseteollisuusjätti Lockheed Martinin johtajaan Norman Augustineen. Augustine oli perustamassa CIA:n sijoitusyhtiötä In-Q-Teliä ja sopi WTC:n kellarikerrosten turvajärjestelyjen siirtämisestä brasilialaisyhtiölle nimeltä Ensec.

Aonin toimitusjohtajana oli George W. Bushin serkku Jim Pierce. Pierce selvisi hengissä syyskuun 11. päivän iskuista, kun kokous, johon hänen piti osallistua, siirrettiin WTC:n etelätornista läheiseen Millennium Hoteliin. Tieto kokouspaikan vaihtumisesta ei tavoittanut kaikkia kutsuttuja, vaan osa meni aamulla kokoukseen etelätornin 105. kerrokseen ja kuoli koko rakennuksen tuhoutuessa.

Oma lukunsa on sitten World Trade Centerin rakennus 7, joka luhistui kasaan muutamassa sekunnissa, vaikka siihen ei osunut mitään lentokonetta.

47-kerroksisesta rakennuksesta 37 kerrosta oli sijoitusyhtiö Salomon Smith Barneyn hallussa. Dick Cheney ja puolustusministeri Donald Rumsfeld olivat yhtiön johtokunnan jäseniä vuoteen 2001 asti.

WTC-7:n muut kerrokset olivat pääasiassa valtion virastoja. Rakennuksessa oli salaisen palvelun ja CIA:n kenttätoimisto, Rumsfeldin johtaman puolustusministeriön toimitiloja, New Yorkin kaupungin pelastuskomentokeskus (OEM) sekä Yhdysvaltojen arvopaperimarkkinoita valvova virasto (SEC).

Rakennuksen romahtaessa tuhoutui samalla huomattava määrä tärkeitä asiakirjoja SEC:n tutkimuksista, jotka koskivat energiayhtiö Enronin ja teleoperaattori WorldComin talousskandaaleja ja yhtiöiden johtajien mahdollisia sisäpiirikauppoja.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Ketkä olivat 9/11-salaliiton takana?

KU-VIIKKOLEHTI 26.9.2014

Jos vuoden 2001 syyskuun 11. päivän lentokonekaappaajiksi nimetyt 19 arabimiestä eivät voineet olla vastuussa Yhdysvaltojen ilmavalvonnan täydellisestä lamaantumisesta tai New Yorkin World Trade Centerin kolmen pilvenpiirtäjän purkuräjähdystä muistuttavista romahduksista, ketkä sitten olivat syyskuun 11. päivän iskujen takana?

Yhdysvaltalaistutkija Kevin Ryan yrittää vastata tähän kysymykseen kirjassaan Another nineteen: Investigating legitimate 9/11 suspects.

Kyseessä on yksityiskohtaiseen tutkimustyöhön pohjautuva 400-sivuinen, lievästi sanoen hämmentävä tietopaketti, jossa Ryan tarjoaa vaihtoehtoisen teorian aineksia monin paikoin epäuskottavaksi osoittautuneelle viralliselle salaliittokertomukselle syyskuun 11. päivän tapahtumista.

Ryan esittelee kirjassaan 19 Bushin hallintoon kuulunutta tai sitä lähellä ollutta poliittista päättäjää, viranomaista tai muuta vaikuttajaa, joiden tekemisiä ja keskinäisiä suhteita tulisi hänen mielestään tutkia perin pohjin, jos halutaan selvyys siitä, mitä 11.9.2001 todella tapahtui.

Kevin Ryan selostaa kirjassaan liittovaltion poliisin FBI:n, tiedustelupalvelu CIA:n, Yhdysvaltojen ilmailuhallinnon, ilmapuolustuksen sekä maan poliittisen johdon laiminlyöntejä ja pyrkimyksiä pakoilla vastuun ottamista tapahtumista.

Terrorismiasiantuntijat osasivat heti syyttää iskuista Al-Qaidaa, jota CIA ja Bushin hallintoa lähellä olleet poliittiset vaikuttajat olivat pitkään tukeneet Persianlahden maiden hallitsijaperheiden kanssa harjoitettujen hämäräbisnesten välityksellä.

Monet Bushin hallinnon taustavaikuttajista olivat keskeisesti mukana Lähi-idän maita koskevissa juonitteluissa jo isä-Bushin, Reaganin, Fordin ja Nixonin presidenttikaudella.

Ryan kuvailee kirjassaan hyvä veli -verkostoa, jossa samojen opinajojen samoihin opiskelijaveljeskuntiin kuuluneen pienen piirin vaikuttajat sujuvasti siirtyvät poliittisesta virasta sijoitusyhtiöihin, tiedustelupalveluun tai turva-alan konsulttifirmoihin.

Miltei kaikki Ryanin esittelemät 19 vaikuttajaa hyötyivät henkilökohtaisesti syyskuun 11. päivän tapahtumista Yhdysvaltojen sotaoperaatioihin tai erilaisten uusien turvajärjestelmien kehittämiseen liittyvien suurten urakkasopimusten myötä.

Ryanin mielestä kaksi Bushin hallinnon edustajaa oli päävastuussa viranomaisten laiminlyönneistä lentokoneiskujen estämisessä: varapresidentti Dick Cheney ja puolustusministeri Donald Rumsfeld. Kumpikaan ei tehnyt mitään kaapattujen koneiden pysäyttämiseksi, päinvastoin.

Varapresidentti Dick Cheney sai hoitaakseen presidentin tehtävät presidentti Bushin ollessa vierailulla ala-asteen koulussa Floridassa. Kun kaapatuksi uskottu kone lähestyi Washingtonia, Cheney piti nimenomaisesti voimassa käskyn olla ampumatta alas konetta.

Puolustusministeri Rumsfeld puolestaan jatkoi WTC-iskujen jälkeen normaalia päiväohjelmaansa ja ennakoi aamiaisella Pentagonin työntekijöiden kanssa, että iskut eivät suinkaan olleet vielä päättyneet.

Rumsfeld ei ollut sen sijaan lainkaan yhteydessä ilmapuolustuksesta vastaavan Noradin komentajaan Ralph Eberhartiin. Eberhart itse johti samanaikaisesti käynnissä olevaa sotaharjoitusta, jossa terroristit hyökkäsivät kaapatuilla matkustajakoneilla New Yorkiin.

Todellisten WTC-iskujen tapahtuessa Eberhart lähti ajamaan autolla Petersonin lentotukikohdasta puolen tunnin päässä sijaitsevaan Noradin päämajaan eikä ollut sinä aikana tavoitettavissa matkapuhelimella.

FBI ja CIA eivät kumpikaan tehneet mitään väitettyjen kaappaajien kiinniottamiseksi vuosien aikana saaduista kymmenistä yksityiskohtaisista vihjeistä huolimatta. Ryanin mielestä on syytä epäillä, että FBI:n johtaja Louis Freeh ja CIA:n johtaja George Tenet nimenomaisesti sabotoivat useita meneillään olleita tutkimuksia, jotka olisivat johtaneet arabimiesten pidätykseen ja estäneet väitetyt lentokonekaappaukset.

Kevin Ryan kertoo julkisuudessa vain vähän huomiota saaneesta päätöksestä ottaa syyskuun 11. päivänä käyttöön Reaganin hallinnon aikana ydinsodan uhan vuoksi laaditut salaiset suunnitelmat varjohallituksesta. Valkoisen talon terrorisminvastainen pääneuvonantaja Richard Clarke paljasti vuonna 2004, että päätös varjohallituksesta tehtiin ”hallinnon jatkuvuuden” turvaamiseksi maata uhkaavan kriisin vuoksi.

Huippusalaista hallinnon jatkuvuusohjelmaa (COG) oli suunniteltu 20 vuoden ajan, ja ryhmässä olivat mukana Clarken lisäksi ainakin Dick Cheney, Donald Rumsfeld ja George Bush vanhempi.

Uuskonservatiivien sisäpiiri piti yllä myös läheisiä suhteita Arabiemiraattien, Saudi-Arabian ja Kuwaitin hallitsijaperheiden kanssa. Richard Clarkella oli erityisen läheiset välit Arabiemiraattien johtajiin, jotka tapasivat käydä Afganistanissa haukkametsällä ja neuvonpidossa Osama bin Ladenin kanssa.

George Bush vanhempi tapasi sijoitusyhtiö Carlyle Groupin saudiarabialaisia sijoittajia Washingtonissa 10.9.2001, näiden joukossa muun muassa Osama bin Ladenin veli.

Ryanin kirjan mukaan World Trade Centerin turvajärjestelyistä vastasi Kuwaitin emiirisuvun sijoitusyhtiön Kuwaiti-American Corporationin omistama turvayhtiö Stratesec. Kyseinen firma rakensi WTC-tornien valvontakamerajärjestelmät, huolehti turvatarkastuksista ja uudisti kaksoistornien teräspilarien palosuojauksen juuri ennen lentokoneiskuja.

Carlyle Groupin entisen asejärjestelmäkauppiaan Barry McDanielin operoima firma vastasi myös United Airlinesin, Washingtonin Dullesin lentokentän ja nanotermiittiräjähteitä kehittävän Los Alamosin ydinaselaboratorion turvajärjestelyistä.

Juuri WTC-tornien teräspilarien kohtaloa koskevat väitteet vaikuttivat keskeisesti siihen, että Kevin Ryanista tuli whistleblower, väärinkäytösten ilmiantaja.

Kemistin koulutuksen saanut Ryan työskenteli työmaajohtajana Yhdysvaltojen johtavassa turvallisuustarkastusyhtiössä nimeltä Underwriters Laboratories. Hän sai kuitenkin potkut työstään vuonna 2004 paljastettuaan sen, että yhtiö oli aikoinaan testannut WTC-tornien teräsrakenteet ja todennut ne paloturvallisiksi eivätkä ne mitenkään voineet pettää pelkästään lentopetrolin aiheuttamassa tulipalossa.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Purettiinko WTC-7 räjähteillä?

KU-VIIKKOLEHTI 12.9.2014

Syyskuun 11. päivän tapahtumien muistojuhlat hukkuivat tänä vuonna uuden terrorisminvastaisen sodanjulistuksen alle, kun presidentti Barack Obama ilmoitti keskiviikkoiltana, että Yhdysvallat aikoo käynnistää ilmapommitukset ääri-islamilaista Isis-järjestöä vastaan nyt myös Syyriassa.

Yhdysvaltojen ilmavoimat ovat tehneet kuukauden aikana jo yli 150 ilmaiskua Isisin valtaamille alueille Irakissa. Pommitusten kuolonuhrien määrästä ei ole julkistettua tietoa.

Maailmanlaajuisen terrorisminvastaisen sodan käsite lanseerattiin vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen. 13 vuoden aikana Yhdysvallat on käynyt sotaa terroristeja vastaan Irakin ja Syyrian lisäksi ainakin Afganistanissa, Pakistanissa, Jemenissä, Somaliassa, Libyassa, Malissa ja Filippiineillä.

Barack Obaman hallinto on pyrkinyt välttämään terrorisminvastaisen sodan käsitteen käyttöä, mutta tämä ei ole estänyt ilmapommituksia ja lennokki-iskuja aseellisten islamistiryhmien valtaamille alueille.

Pakistan Body Count -verkkosivuston keräämien tietojen mukaan pelkästään Pakistanissa tehdyissä lennokki-iskuissa on kuollut mahdollisesti yli 3 000 ihmistä, joista noin 2 500 oli siviilejä. Kuolleista enintään 45 oli Al-Qaidan jäseniä.

Al-Qaidan 19:ää terroristia syytettiin 13 vuoden takaisista matkustajakoneiden kaappauksista ja törmäyksistä New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin, jotka tuntien päästä räjähtivät yläkerroksista palasiksi ja sortuivat lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alempien kerrosten aiheuttama vastus lainkaan hidasti romahdusta.

Myös hiukan sivummalla ollut World Trade Centerin rakennus 7 luhistui kasaan muutamassa sekunnissa, vaikka siihen ei osunut mitään lentokonetta.

Kolmannen kaapatun koneen kerrottiin törmänneen Yhdysvaltojen puolustusministeriön Pentagonin rakennuksen ulkoseinään, mutta koneen hylystä ei löytynyt selvää jälkeä eikä törmäyskohta vastaa Boeing-koneen törmäystä.

Neljännen koneen kerrottiin syöksyneen maahan Pennsylvaniassa. Tästäkään lentokoneesta ei jäänyt törmäyskohtaan muuta kuin kuoppa pellonreunaan, mutta koneen osia löydettiin kilometrien säteeltä.

Vuosia myöhemmin julkistetut viranomaistutkimukset eivät selitä sitä, miksi WTC:n kaksoistornit romahtivat räjähdyksenomaisesti tulipalojen seurauksena tai miksi WTC-7 luhistui kuin räjähteillä puretut talot purkutyömailla, kahdeksan tuntia WTC:n kaksoistorneihin tehtyjen lentokoneiskujen jälkeen.

Koskaan aikaisemmin yksikään teräsrakenteinen pilvenpiirtäjä tai kerrostalo ei ole romahtanut pelkästään tulipalojen ansiosta.

Presidentti Bushin asettama 9/11-komissio pyrki raportissaan lähinnä osoittamaan, että kyse oli Al-Qaidan terroristien salaliitosta, mutta ei selittänyt eikä selvittänyt tornitalojen tuhoutumista.

Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisia selityksiä kyseenalaistavat näkemykset eivät ole saaneet juuri tilaa valtamediassa – tai jos ovat, niin niiden esittäjät on leimattu salaliittoteorioita levittäviksi hörhöiksi.

Viime aikoina erityisesti World Trade Centerin rakennuksen 7 purkuräjähdystä muistuttava romahdus on saanut jonkin verran laajempaa huomiota Yhdysvalloissa.

Arkkitehtien ja insinöörien 9/11-totuusliikkeen käynnistämä ReThink911-kampanja on ostanut mainostilaa New Yorkin keskustan Times Squarelta, missä kuukauden ajan on nähtävillä lyhyt video WTC-7:n romahduksesta 30 x 15 metrin kokoisella valotaululla.

Viime syksynä kampanjaryhmä osti ulkomainostilaa New York Times -lehden toimitustalon ulkopuolelta ja kyseli töihin tulevilta lehden toimittajilta, miksi he eivät ole raportoineet WTC-7:n romahduksen kummallisuuksista ja lukuisista muista syyskuun 11. päivän tapahtumien epäselvyyksistä.

New Yorkissa äänestäjät saattavat päästä marraskuussa myös äänestämään uudesta kansalaisaloitteesta, joka velvoittaisi kaupungin rakennusviraston tekemään kunnollisen tutkimuksen kaikista New Yorkissa romahtaneista tornitaloista 11.9.2001 tapahtuneen kaksoistornien tuhoutumisen jälkeen.

Mikäli tämä ”tornitaloja koskeva turvallisuusaloite” hyväksytään äänestyksessä, rakennusvirasto joutuu asettamaan tutkimusryhmän selvittämään, miksi WTC-7 todella romahti ja mitä vaikutuksia tällä romahduksella tulisi olla kaikkien olemassa olevien ja rakenteilla olevien tornitalojen turvallisuuden parantamiseksi.

9/11-konsensuspaneeliksi kutsuttu eri alojen tutkijoista koostuva riippumaton kansainvälinen tutkijaryhmä julkaisi puolestaan kesäkuussa useita selvityksiä, joiden perusteella tutkijaryhmä uskoo, että WTC-7 tarkoituksellisesti purettiin rakennukseen etukäteen asetetuilla räjähteillä.

Julkisuuslain nojalla saatujen rakennuspiirustusten perusteella tutkijaryhmä osoitti, että Yhdysvaltojen teknillisen tutkimuskeskuksen NIST:n laatima tietokonesimulaatio WTC-7:n romahduksesta perustui virheellisiin väitteisiin tornitalon teräksisistä tukirakenteista.

NIST:n simulaation mukaan tulipalon aikaansaama lämpölaajeneminen johti rakennuksen yhden vaakapalkin irtoamiseen teräksisestä pystypilarista, mikä sai koko 47-kerroksisen rakennuksen romahtamaan.

9/11-konsensuspaneeli kumosi myös väitteen, jonka mukaan NIST:n tutkijoilla ei ollut lainkaan käytössään WTC-7:n tuhopaikalta talteen otettuja näytteitä rakennuksen tuhoutuneista teräspilareista.

Todellisuudessa suurin osa WTC-7:n tuhoutuneista rakennusaineksista siirrettiin pikaisesti pois paikalta, mutta onnettomuustutkijat pääsivät kuitenkin tutkimaan ja valokuvaamaan tuhopaikalta peräisin olevia teräspalkkien palasia, joista osa oli sulanut ja jopa höyrystynyt äärimmäisen kuumassa lämpötilassa, mikä viittasi räjähdysaineiden käyttöön.

Konsensuspaneeli kokosi yhteen myös lukuisia palomiesten lausuntoja, joiden mukaan heille oli kerrottu iltapäivällä 11. syyskuuta, että WTC-7 tullaan kohta purkamaan. Sekä CNN että BBC raportoivat rakennuksen 7 romahduksesta tv-lähetyksissään jo ennen kuin rakennus romahti.

9/11-konsensuspaneelin tutkimustulokset ovat luettavissa englanniksi ryhmän verkkosivuilla www.consensus911.org.

perjantai 29. elokuuta 2014

Miksi emiraatit sotivat Libyassa?

KU-VIIKKOLEHTI 29.8.2014

Arabiemiraattien hävittäjäkoneiden tekemät ilmaiskut Libyassa eivät juuri ylittäneet meillä uutiskynnystä. Kilpailevien aseellisten ryhmien runtelema Libya näyttäisi muutenkin kaikonneen uutisista sen jälkeen kun Muammar Gaddafi surmattiin syksyllä 2011 Nato-maiden kuukausia kestäneiden ilmapommitusten jälkeen.

New York Times -lehti paljasti alkuviikosta, että Arabiemiraattien hävittäjät olivat vastuussa Libyan pääkaupunkiin Tripoliin viime viikolla tehdyistä ilmaiskuista, joissa kuoli kymmeniä ihmisiä. Iskujen kohteena olivat Libyan aamunkoitoksi kutsutun aseellisen liittouman tukikohdat ja maan sisäministeriön rakennus.

Iskuista huolimatta Libyan aamunkoiton joukot valtasivat sunnuntaina Tripolin lentokentän, jonka hallinnasta oli taisteltu jo kuukauden päivät.

Lentokenttä oli ollut Libyan hallituksen rahoittamien Zintanin prikaatien hallinnassa Gaddafin syrjäyttämisestä asti.

Libyan aamunkoiton joukot koostuvat useista aseellisista ryhmistä, joista osa on kotoisin Misratan kaupungista ja osa on islamisteja. Misratan prikaatit muistetaan kenties parhaiten siitä, että he ottivat kiinni Muammar Gaddafin lokakuussa 2011 ja surmasivat hänet.

Zintanin prikaatien miehet ovat puolestaan kotoisin Tripolin eteläpuolella sijaitsevan Zintanin kaupungin alueelta. Nämä joukot ottivat Gaddafin pojan Seif al-Islamin vangiksi marraskuussa 2011 ja pitävät häntä edelleen vankinaan Zintanissa.

Miksi ihmeessä Arabiemiraattien ilmavoimat pommittavat sekasortoista Libyaa? Libya sijaitsee Pohjois-Afrikassa tuhansien kilometrien päässä Persianlahden emiirikunnista, joista tunnetuimpia ovat äveriäät liikekeskukset Abu Dhabi ja Dubai.

Kyseessä on monimutkainen alueellisen valtataistelun vyyhti, joka käynnistyi arabimaiden kansanousujen jälkeen, kun muslimiveljeskuntien perustamat puolueet voittivat ensimmäiset vapaat vaalit Tunisiassa ja Egyptissä ja pääsivät hallitusvaltaan.

Persianlahden maissa Saudi-Arabiassa, Arabiemiraateissa ja Bahrainissa valtaapitävät kuninkaat ja emiirit pitävät muslimiveljeskuntia pahimpana uhkana olemassaololleen. Nämä maat ovat uskonnollisesti vanhoillisia absoluuttisia monarkioita, joissa ei ole minkäänlaista kansanvaltaa.

Alkujaan Egyptistä peräisin oleva Muslimiveljeskunta on uskonnollinen ja yhteiskunnallinen liike, joka pyrkii poliittiseen valtaan yleensä väkivallattomin keinoin. Useimmissa arabimaissa veljeskunnan jäsenet ovat olleet vainottuja vuosikymmenten ajan.

Persianlahden maista Qatar on kuitenkin päättänyt tukea muslimiveljeskuntia muissa arabimaissa ja myös islamistisia aseellisia liikkeitä.

Qatarin emiirin rahoittama satelliittikanava Al Jazeera antoi äänen Egyptin kansannousulle ja välitti tv-kuvia Kairon Tahririn aukion tapahtumista kaikkien arabimaiden olohuoneisiin. Kansannousun jälkeen Al Jazeerasta tuli monien mielestä muslimiveljien Vapaus- ja oikeuspuolueen äänitorvi.

Tukemalla maltillisia ja myös radikaalimpia islamisteja Qatar arveli saavansa suurempaa vaikutusvaltaa arabimaissa, kun islamistiset liikkeet tulisivat niissä lähiaikoina valtaan. Turkin islamistinen hallitus on ollut samoilla linjoilla.

Miltei kaikissa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kriisipesäkkeissä Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit aseistavat ja rahoittavat nyt vallanpitäjiä tai aseellisia liikkeitä, jotka taistelevat islamisteja vastaan. Islamistiset ryhmät voivat vastaavasti odottaa tukea Qatarista ja Turkista.

Myös Egypti liittyi Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien rintamaan viime vuonna tehdyn sotilasvallankaappauksen jälkeen, jossa Muslimiveljeskunnan ehdokkaana presidentiksi valittu Mohammed Mursi syöstiin vallasta.

Ilmaiskuja Libyaan viikko sitten tehneet emiraattien hävittäjät tulivat New Yorkin Timesin tietojen mukaan Egyptissä sijaitsevasta tukikohdasta.

Egyptin ja Arabiemiraattien erikoisjoukot ovat käyneet kuukausien ajan myös maataisteluja Libyan itäosien islamistijoukkoja vastaan yhdessä kenraali Khalifa Haftarin johtaman Libyan kansallisarmeijan sotilaiden kanssa.

Qatar on puolestaan kouluttanut ja rahoittanut Libyan islamistijoukkoja – maan itäosissa Bengasista käsin toimivaa 17. helmikuun marttyyrien prikaatia ja maan länsiosissa Misratan prikaateja ja Libyan aamunkoittoa, jonka joukot valtasivat viikonloppuna Tripolin lentokentän.

Qatar ja Arabiemiraatit olivat molemmat keskeisesti mukana myös Naton sotaoperaatiossa Muammar Gaddafia vastaan, mutta maat tukivat alusta alkaen eri kapinallisryhmiä.

Qatarin ja Arabiemiraattien välillä on ollut erimielisyyksiä aiemminkin. Persianlahden vanhoilliset kuningasperheet ja emiraatit eivät sulattaneet sitä, että Qatarin edellinen emiiri Hamad bin Khalifa Al Thani syrjäytti isänsä vallasta vuonna 1995. Hamad luovutti vuosi sitten vallan pojalleen Tamim bin Hamad Al Thanille.

Tämän vuoden keväänä Saudi-Arabia, Arabiemiraatit, Bahrain ja Egypti kutsuivat suurlähettiläänsä kotiin Qatarin pääkaupungista Dohasta vastalauseena sille, että Qatar oli antanut turvapaikan näistä maista kotoisin oleville islamisteille ja lähetysaikaa Al Jazeeran kanavilla. Saudi-Arabia ja kumppanit pitävät myös maltillisia islamisteja terroristeina.

Suurlähettiläät palasivat Dohaan kesäkuussa, kun Qatar suostui naapureidensa esittämiin ehtoihin. Jatkossa Qatarin rahoittamien mediayhtiöiden tulee pidättäytyä arvostelemasta muiden Persianlahden maiden sisäisiä asioita. Qatar lupasi myös karkottaa maasta toistakymmentä naapurimaista kotoisin olevaa muslimiveljeskunnan jäsentä.

Silti Qatar ei suinkaan ole mikään kansainvälinen hylkiö. Se on maailman rikkain valtio asukasta kohti lasketulla bruttokansantuotteella mitattuna, ja sillä on huomattavia sijoituksia länsimaissa. Qatarissa on myös Yhdysvaltojen tärkeä lentotukikohta.

Yhdysvalloille Qatar on ennen muuta hyvä apuri sen suhteissa alueen islamistiliikkeiden kanssa. Viikko sitten Qatar onnistui saamaan vapaaksi syyrialaisen islamistiryhmän Jabhat al-Nusran vankina olleen yhdysvaltalaistoimittajan. Keväällä Qatarin avustuksella päästiin sopimukseen Afganistanissa vankina olleen yhdysvaltalaisen sotilaan Bowe Bergdahlin vapauttamisesta.

perjantai 15. elokuuta 2014

Huhuja ja salajuonia Irakissa

KU-VIIKKOLEHTI 15.8.2014

Libanonissa leviää kuulemma huhu, jonka mukaan Irakissa ja Syyriassa vaikuttava Isis-järjestö olisi Yhdysvaltojen hallituksen luomus. Monet libanonilaiset uskovat, että tukemalla Isisin ääri-islamilaisia sunnikapinallisia Yhdysvaltojen sotahaukat pyrkivät lietsomaan epävakautta ja edistämään amerikkalaisten omia intressejä.

Yhden suositun version mukaan Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Hillary Clinton olisi myöntänyt asian kesäkuussa julkaistussa kirjassaan Hard Choices (Vaikeita valintoja).

Britannian yleisradio BBC kertoo, että huhu sai vauhtia viime viikolla, kun Isisin joukot valtasivat Libanonin ja Syyrian rajalla sijaitsevan kylän pakottaen sadat ihmiset lähtemään kodeistaan.

Asiasta raportoineet länsimaiset toimittajat vakuuttavat, ettei Clintonin kirjassa sanota mitään Yhdysvaltojen mahdollisesta roolista Isis-järjestön perustamisessa.

Ajatus Yhdysvaltojen kavalasta salajuonesta ehti kuitenkin levitä sen verran laajalle libanonilaisten keskuuteen, että Yhdysvaltojen Beirutin-suurlähetystö päätti julkaista Facebook-sivuillaan lausunnon, jonka mukaan Yhdysvallat pitää Isisiä terroristijärjestönä ja kiistää jyrkästi osallisuutensa järjestön perustamisessa.

Demokraattipuolueen seuraavaksi presidenttiehdokkaaksi kaavailtu Hillary Clinton puhui kuitenkin Yhdysvaltojen osuudesta Isisin suosion kasvussa viime viikonloppuna julkaistussa haastattelussa. Clinton totesi The Atlantic -lehdessä, että hän olisi ulkoministerinä ollessaan halunnut tukea voimakkaammin Syyrian uskonnollisesti maltillisempia kapinallisia taistelussa presidentti Bashar al-Assadin hallintoa vastaan. Kun kapinallisia ei tuettu riittävästi, Isis onnistui täyttämään valtatyhjiön.

Irakin ja Syyrian islamilainen valtio Isis perustettiin keväällä 2013 usean eri sunnikapinallisten ryhmän yhteenliittymäksi. Useimmat Isisin taustaryhmät saivat kuitenkin alkunsa jo Yhdysvaltojen Irakin-miehityksen aikana.

Tänä kesänä Syyriasta koko läntisen Irakin halki tehdyn suurhyökkäyksen jälkeen Isisin johtaja Abu Bakr al-Baghdadi ilmoitti perustaneensa alueelle islamilaisen kalifaatin.

Viime aikojen uutisissa on kerrottu paljon Isisin tekemistä raakuuksista vallatuilla alueilla, kiinniotettujen Irakin armeijan šiiasotilaiden joukkomurhista ja Pohjois-Irakin kristittyjen ja jesidien vainosta.

Tässä tilanteessa vain harvat ovat tohtineet arvostella Yhdysvaltojen presidentin Barack Obaman päätöstä ryhtyä ilmaiskuihin Isisiä vastaan ja lähettää erikoisjoukkoja Irakiin. Operaation julkilausuttuna tarkoituksena on ennen muuta suojella Kurdistanin itsehallintoalueen pääkaupungissa Erbilissä olevia amerikkalaisia sekä estää Sinjarin vuoristoon paenneiden jesidien kansanmurha.

Keskiviikkona myös Ranska ja Iso-Britannia ilmoittivat lähettävänsä sotilaita ja aseita Irakin kurdijoukkojen tueksi taistelussa Isisiä vastaan.

Kaikki eivät silti ole riemuissaan Yhdysvaltojen uusimmasta humanitaarisesta sotaretkestä. Ilmapommitusten ja lennokki-iskujen on aiemmin nähty vain lisäävän ääriryhmien kannatusta.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Isisin valtaamilla alueilla toimii myös jonkinasteinen paikallishallinto. Fallujassa paikalliset asukkaat kutsuivat Isisin avuksi hillitsemään Irakin armeijan tekemiä pommituksia. Mosulissa Isis tekee yhteistyötä Saddam Husseinin hallintoa aikoinaan tukeneiden Baath-puolueen jäsenten kanssa.

Toiset ovat ihmetelleet sitä, että Yhdysvallat lähtee sotaan lähiliittolaisensa Saudi-Arabian tukemaa Isisiä vastaan. Isisin uskotaan saaneen suoraa tukea myös Qatarista, nimenomaan taisteluun Syyrian hallitusta vastaan.

Isisin joukkojen aseet ovat ennestään tuttuja Yhdysvalloille. Osa on amerikkalaisten Syyrian kapinallisryhmille alun perin toimittamia, osa taas Irakin armeijalle hankittuja amerikkalaisaseita, jotka päätyivät Isisin haltuun Irakin hallituksen joukkojen paetessa kesällä islamistien suurhyökkäyksen tieltä.

Selvää on myös se, että koko Isisiä ei olisi olemassa ilman vuoden 1991 Persianlahden sotaa ja sitä seuranneita kauppapakotteita sekä vuonna 2003 alkanutta uutta Irakin sotaa ja maan miehitystä, jossa arviolta puolitoista miljoonaa irakilaista menetti henkensä.

Vaikka Yhdysvaltojen suurlähetystö Libanonissa kiistääkin Yhdysvaltojen osallisuuden Isisin perustamisessa, amerikkalaisilla näyttäisi olleen keskeinen rooli Isisin joukkojen koulutuksessa.

Yhdysvaltalainen uutissivusto World Net Daily paljasti kesäkuussa, että amerikkalaissotilaat järjestivät vuonna 2012 sotilaskoulutusta ainakin sadoille syyrialaisille kapinallisille Jordaniassa sijaitsevilla salaisilla koulutusleireillä. Sotilaskoulutusta saaneista syyrialaisista osa liittyi myöhemmin Isisin riveihin.

World Net Dailyn mukaan tuhansia Isisin irakilaisia sotureita on puolestaan koulutettu Turkissa lähellä Yhdysvaltojen ilmavoimien Incirlikin lentotukikohtaa.

Yhdysvaltojen avustusoperaatio Sinjarin vuoristossa ei ole myöskään edennyt ihan niin kuin mediahumun perusteella olisi voinut odottaa. Irakilaisviranomaisten mukaan suuri osa Yhdysvaltojen avusta on tuhoutunut, kun muun muassa vesikanistereita ja aurinkokennoja sisältäviä avustuskolleja on pudotettu maahan viiden kilometrin korkeudesta ilman laskuvarjoja.

”On täysin lapsellista kuvitella, että Yhdysvaltojen hallitus lähtisi sotaan viattomien siviilien pelastamiseksi – etenkin kun Israel on kuukauden ajan polttanut tuhkaksi Gazan asukkaita Yhdysvaltojen toimittamilla pommeilla ja ohjuksilla”, arvelee sosialistisen WSWS-verkkosivuston toimittaja Patrick Martin.

Toiset muistuttavat yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden ExxonMobilin ja Chevronin poraushankkeista Irakin kurdialueella.

”Yhdysvallat haluaa pelastaa vain omat intressinsä Kurdistanissa”, kurdialueella sijaitsevan Duhokin yliopiston rauhantutkimuksen professori Victoria Fontan toteaa Al Jazeeran verkkosivuilla.

”Jollei Isis olisi lähestynyt kurdialueen pääkaupunkia Erbiliä, mitään kansainvälistä väliintuloa ei olisi tapahtunut ja Sinjarin vuoristoon paenneet jesidit saisivat syödä puiden lehtiä vielä jonkun aikaa.”

perjantai 1. elokuuta 2014

Haasteita Kurdistanin itsenäisyydelle

KU-VIIKKOLEHTI 1.8.2014

Irakin kurdialueesta saattaa piakkoin tulla uusi itsenäinen valtio. Kurdistanin presidentti Masud Barzani pyysi viime kuussa itsehallintoalueen parlamenttia perustamaan vaalikomission, jonka tehtävänä olisi järjestää lähikuukausien aikana kansanäänestys itsenäisyydestä.

Kurdistanin (tai oikeammin Etelä-Kurdistanin) itsenäisyyspyrkimykset saivat vauhtia Syyrian ja Irakin sunnikapinallisten äärijärjestön Isisin kesäkuussa tekemästä suurhyökkäyksestä, jonka seurauksena suuri osa Irakin sunnienemmistöisistä alueista joutui järjestön julistaman islamilaisen kalifaatin hallintaan.

Pääasiassa šiiamuslimeista koostuvan Irakin hallitusarmeijan joukot pakenivat julmuuksista tunnettujen Isisin sotureiden tieltä. Kurdien Peshmerga-joukot onnistuivat kuitenkin estämään Isisin etenemisen kurdialueille. Samalla kurdiarmeija otti haltuunsa kurdien asuttamia alueita, jotka olivat olleet Irakin hallituksen valvonnassa.

Kaoottisessa tilanteessa Irakin poliitikot eivät ole saaneet aikaan uutta hallitusta huhtikuussa pidettyjen vaalien jälkeen.

Maa onkin tällä hetkellä jakautunut kolmeen osaan: šiiojen hallitsemaan etelään, sunneihin kuuluvien ääri-islamistien valloittamaan länsiosaan ja kurdien itsehallintoalueeseen maan pohjoisosassa.

Näistä ainoastaan Kurdistanissa on toimiva hallinto ja jotakuinkin vakaat olot.

Kurdistanin itsenäisyydelle näyttäisi olevan nyt ymmärrystä myös ulkomailla. Kurdistanilaisen uutissivuston Rudawin mukaan Irakin kurdihallinnon edustajat ovat saaneet jonkinlaisen hyväksynnän itsenäisyyspyrkimyksilleen ainakin Yhdysvalloilta, Ranskalta, Italialta, Britannialta, Turkilta, Jordanialta, Kuwaitilta ja Arabiemiraateilta.

Tähän asti Yhdysvaltojen ja EU:n virallisena linjana on ollut pitää kiinni Irakin yhtenäisyydestä.

Äänekkäimpiä kurdien itsenäisyyden puolestapuhujia näyttäisivät olevan Israel ja Yhdysvaltojen oikeistolaiset uuskonservatiivit.

Israelin presidentin virasta viikko sitten luopunut Shimon Peres pyysi Barack Obamalta tukea Kurdistanin itsenäisyydelle. Israelin ulkoministeri Avigdor Lieberman sanoi Yhdysvaltojen ulkoministerille John Kerrylle, että Kurdistanin itsenäisyys on vääjäämätöntä. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu totesi puolestaan, että kurdit ovat ”taistelijoiden kansa, joka ansaitsee itsenäisyyden”.

Yhdysvaltojen uuskonservatiivit ovat kampanjoineet Kurdistanin itsenäisyyden puolesta toteamalla, että Kurdistan on demokraattinen ja yhdysvaltalaismielinen ja siellä myös naisia rohkaistaan osallistumaan politiikkaan. Hallinnon toimivuudesta kertoo sekin, että Kurdistanin maanteillä ovat käytössä nopeusvalvontakamerat.

Yhdysvaltojen entisen Irakin-suurlähettilään mukaan Yhdysvallat tarvitsee kurdeja avuksi taistelemaan terroristijärjestö Isisiä vastaan. Kurdistanissa on myös öljyä, ja maa kaipaa investointeja öljyntuotantoon.

Itsenäistyessään Kurdistan pystyisi pitkälti rahoittamaan taloutensa öljyllä, sillä alueen maaperässä on valtavasti hyödyntämättömiä öljyvaroja, arviolta kymmenenneksi eniten koko maailmassa.

Toistaiseksi öljyä tuotetaan vasta 200 000 tynnyriä päivässä, mutta tuotannon uskotaan kasvavan ensi vuonna miljoonaan tynnyriin ja vuoteen 2020 mennessä kahteen miljoonaan tynnyriin päivässä. Vertailun vuoksi koko Irakin öljyntuotanto oli viime vuonna runsas kolme miljoonaa tynnyriä päivässä.

Kurdistanin öljytuotannolla on kuitenkin omat haasteensa. Turkin kautta keväällä vedetty uusi öljyputki on tällä hetkellä alueen ainoa keino toimittaa öljyä maailmanmarkkinoille.

Irakin keskushallinto ei myöskään hyväksy kurdialueen öljyn myyntiä ohi virallisten vientikanavien ja on ilmoittanut asettavansa kurdialueen öljyä ostavat maat öljynmyyntiboikottiin. Toistaiseksi vain Israel on suostunut ostamaan Kurdistanista peräisin olevaa öljyä, ja tämäkin tapahtui salaisesti välittäjän kautta.

Israelilla ja Irakin kurdeilla on ollut historian aikana hyvin läheiset mutta usein salaiset suhteet.

Kurdihallinnon presidentin Masud Barzanin suku on kotoisin alueelta, jota hallitsivat aikoinaan juutalaiset kurdit.

Masud Barzanin isä Mustafa Barzani johti 1960-luvulla kurdien kapinaliikettä Irakin sotilashallitusta vastaan ja sai aseita ja tiedustelutukea Israelin tiedustelupalvelulta Mossadilta. Israelin puolelta salaisesta avusta vastasi silloinen apulaispuolustusministeri Shimon Peres, joka toimi sittemmin useaan otteeseen pääministerinä.

Yhdysvaltojen vuonna 2003 alkaneen Irakin-miehityksen aikana sadat israelilaiset agentit kouluttivat kurdien Peshmerga-joukkoja.

Israel tukee kurdien itsenäisyyspyrkimyksiä puhtaasti strategisista syistä. Irakin balkanisoituminen heikentää Iranin vaikutusvaltaa alueella. Israelissa toivotaan, että Irakin Kurdistanin itsenäistyminen lisäisi paineita hallituksia vastaan myös Turkissa ja Iranissa, joissa molemmissa on vielä suurempi kurdiväestö kuin Irakissa.

Suurin osa kurdeista kaikissa näissä maissa kannattaa varmasti kurdien itsenäisyyttä, mutta aikataulusta ja toteutustavasta ei vallitse yksimielisyyttä edes Irakin kurdien välillä.

Isis-järjestön islamistien etenemisen Kirkukin öljyalueille estäneet joukot kuuluvat kurdialueella oppositiossa olevaan Kurdistanin isänmaallisen liittoon PUK:hon. Puolue vastustaa pikaista itsenäistymistä, sillä se lisäisi riippuvuutta Turkista ja vihastuttaisi Iranin hallituksen.

Kurdialue joutuu tällä hetkellä tuomaan suurimman osan kulutustavaroistaan Turkista ja Iranista.

Myös Turkin hallituksella on omat intressinsä. Pääministeri Recep Tayyip Erdoğan on pyrkinyt aloittamaan neuvottelut Turkissa pitkään kiellettynä olleen Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n kanssa toivoen kurdiäänestäjiltä tukea elokuun presidentinvaaleissa. Hallituksen avoin tuki Irakin kurdeille voisi kenties lisätä Turkin kurdien sympatioita pääministeriä kohtaan.

Samaan aikaan Erdoğanin hallitus on kurdijärjestöjen mukaan kuitenkin tukenut Isisin islamistien toimintaa Syyriassa. Isis on kesäkuusta asti pitänyt panttivankina 49 turkkilaista diplomaattia, jotka työskentelivät maan konsulaatissa Mosulin kaupungissa Pohjois-Irakissa.