perjantai 24. lokakuuta 2014

Mitä arabikeväästä jäi käteen

KU-VIIKKOLEHTI 24.10.2014

Tunisiassa järjestetään sunnuntaina parlamenttivaalit, mutta vain harva uskoo vaalien ratkaisevan maan ongelmia – työttömyyttä, näköalattomuutta, taloudellista eriarvoisuutta tai islamistien ja liberaalimpaa elämänmenoa kaipaavien tunisialaisten vastakkainasettelua.

Mielipidetutkimusten perusteella Tunisian vaalien voitosta kilpailee kaksi puoluetta: Muslimiveljeskunnan islamilaisen renessanssin puolue Ennahda sekä pitkälti vanhan vallan poliitikoista ja liikemiehistä koostuva Tunisian kutsu -puolue. Äänestysprosentin uskotaan jäävän alhaiseksi.

Vanhoillinen islamistipuolue Ennahda otti selvän vaalivoiton kansannousun jälkeen järjestetyissä ensimmäisissä vapaissa vaaleissa syksyllä 2011. Liberaaleja oikeuksia ajaneet kansannousun aktivistit jäivät tuolloin lähes täysin syrjään poliittisesta päätöksenteosta.

Varteenotettavien poliittisten vaihtoehtojen puutteessa myös jotkut ammattiliittojen johtohenkilöt ovat liittyneet Tunisian kutsu -puolueeseen kamppailemaan islamisteja vastaan.

Laajalle levinneestä tyytymättömyydestä huolimatta Tunisia vaikuttaisi kuitenkin olevan ainoa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista, jossa kansannousun herättämä toivo ei ole päättynyt katastrofiin.

Samaan aikaan Egypti on vajonnut vaaleilla sinetöityyn sotilasvaltaan ja Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä on ajauduttu poliittiseen sekasortoon ja sisällissotaan.

Miksi ihmeessä arabimaiden valoisalta näyttänyt tulevaisuus on onnistunut romahtamaan näin täydellisesti vain kolmessa vuodessa?

”Koskaan aikaisemmin Lähi-idän maiden nykyhistorian aikana yhtä monessa maassa ei ole koettu samaan aikaan näin rajua, usein väkivaltaista sisäistä konfliktia ja poliittista lamaannusta”, Beirutin Amerikkalaisen yliopiston ulkopoliittisen instituutin johtaja Rami Khouri totesi aiemmin tässä kuussa libanonilaiseen Daily Star -lehteen kirjoittamassaan viikkokolumnissaan.

Joidenkin mielestä on ennen muuta kyse siirtomaakaudella Ison-Britannian ja Ranskan kesken luotujen keinotekoisten rajojen romuttumisesta.

Toiset tutkijat puhuvat šiiojen ja sunnimuslimien tai Saudi-Arabian ja Iranin välisten jännitteiden synnyttämistä sijaissodista.

Kolmannen selityksen mukaan monissa arabimaissa epäonnistunutta valtiokeskeistä nationalismia korvataan nyt uskonnollisilla tai etnisillä identiteeteillä.

Viime viikon Viikkolehden paperilehden välissä tilaajille tulleessa tuoreessa Le Monde diplomatique -lehdessä tarjottiin lisää selityksiä arabimaiden kriisiin.

Ranskalaistoimittaja Alain Gresh availi Lähi-idän alueen geopolitiikan solmuja ja luetteli etenkin Turkin, Saudi-Arabian ja Iranin intressejä ja syitä näiden maiden saamattomuuteen kamppailussa islamistijärjestö Isistä vastaan.

International Crisis Groupin tutkija Peter Harling käsitteli omassa kirjoituksessaan Isisin uhkaa, jota hänen mielestään on mediassa paisuteltu. Harlingin mukaan Isis on lähinnä onnistunut valtaamaan Syyrian ja Irakin sunnienemmistöisiä syrjäalueita, jotka kummankin maan hallitukset olivat jättäneet hunningolle.

Yhdysvaltalaisen Tuftsin yliopiston kauppatieteiden dosentti Ibrahim Warde puolestaan syytti G8-maita ja Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää petetyistä lupauksista. G8-maat lupasivat kansannousujen jälkeen syntyneille uusille hallituksille 80 miljardin dollarin tukea köyhyyden lievittämiseen ja maiden jälleenrakennukseen, mutta rahat jäivät saamatta, kun IMF asetti tuen ehdoksi peruselintarvikkeiden hintasäännöstelystä luopumista ja muuta talouden sokkiterapiaa.

Jotain jäi kuitenkin käteen myös arabimaiden vuoden 2011 mullistuksista. Beirutin Amerikkalaisen yliopiston Rami Khourin mielestä kolme tekijää nousee ylitse muiden.

Ensinnäkin ajatus historiasta kansalaisten toiminnan tuotoksena teki vihdoin paluun arabimaihin vuosikymmeniä kestäneen kansalaistoiminnan täydellisen tukahduttamisen jälkeen. Mihin kaikkeen tämä tulisi johtamaan, oli vielä epäselvää, mutta joka tapauksessa olisi kyse keskenään kilpailevista näkemyksistä kehityksen suunnasta.

Toiseksi, kansannousujen jälkeisessä maailmassa arabimaiden asukkaat puhuvat nyt vapaasti ja pelottomasti näkemyksistään koskien politiikan suuntaa tai mitä tahansa muitakin aiheita. Keskustelua käydään niin kaduilla, tiedotusvälineissä kuin myös sosiaalisessa mediassa. Aikaisemmin julkinen kiistely politiikasta oli monissa maissa ennenkuulumatonta.

Kolmanneksi, Rami Khourin mielestä viimeinen taistelu siirtomaavaltaa vastaan on käynnistynyt. Tällä hän tarkoittaa sitä, että siirtomaavallan aikana pystytetyt valtiot tulevat ennen pitkää hajoamaan ja syntyisi uusia yksiköitä, osa väkivaltaisen kehityksen myötä, osa toivottavasti rauhanomaisesti.

Rami Khourin mielestä arabikevään sijasta olisikin ollut aiheellista puhua pikemminkin arabimaiden poliittisesta alkuräjähdyksestä.

Rami Khourin mukaan arabimaiden kansannousujen perimmäisenä syynä olivat itsevaltaisten hallitusten väärinkäytökset ja niiden kykenemättömyys tarjota ihmisille töitä ja palveluja. Mutta monissa alueen maissa myös koko valtio oli keinotekoinen ja epäonnistunut ja pysyi pystyssä vain Saddam Husseinin tai Muammar Gaddafin kaltaisten vahvojen johtajien ansiosta.

Niinpä kun arabikansat vaativat itselleen oikeuksia ja vapautta, seuraukset olivat hyvin erilaiset riippuen siitä, pyrittiinkö ensisijaisesti nimenomaan hallinnon muuttamiseen vai oliko peräti koko valtio kansalaisten mielestä epälegitiimi.

”Muutosprosessi diktatuurista kohti demokraattisempaa hallintoa on näistä helpommin toteuttavissa. Esimerkiksi Tunisian tapauksessa koko valtio ei ole uhattuna, vaan muutosvaatimusten kohteena ovat olleet lähinnä maan sisäiset valtarakenteet ja hallintojärjestelmä”, Khouri totesi.

Joidenkin muiden arabimaiden paljon vaikeampi haaste olisi päästä irti täysin keinotekoisesti synnytettyjen valtiorakenteiden vääristymistä.

”Diktaattorien lähdön jälkeen voimme nähdä Irakin ja Libyan kaltaisten valtioiden haurauden. Vastaavanlaisia helposti särkyviä valtiorakenteita näemme myös Jemenissä ja Syyriassa.”

perjantai 10. lokakuuta 2014

Kuka asetti räjähteet WTC-torneihin?

KU-VIIKKOLEHTI 10.10.2014

Jos World Trade Centerin kolme pilvenpiirtäjää purettiin räjähteillä, niin kenellä olisi ollut keinot, tilaisuus ja motiivi asettaa räjähteet etukäteen tornitaloihin ennen lentokoneiden törmäyksiä WTC-1:een ja WTC-2:een syyskuun 11. päivänä 2001?

Afganistanissa piileskelevällä Osama bin Ladenilla ja Al-Qaidan terroristeilla tuskin oli tilaisuutta päästä panostamaan tornitaloja purkuräjähteillä.

Pelkät lentokonetörmäykset taas eivät riitä selittämään tornien sortumista miltei vapaan pudotuksen nopeudella – etenkin kun kaksoistornit oli jo rakennusvaiheessa nimenomaan suunniteltu kestämään myös matkustajakoneiden törmäykset.

Yhdysvaltalainen 9/11-tutkija Kevin Ryan on vuosien ajan pyrkinyt selvittämään WTC-torneissa toimineiden yritysten ja rakennusten turvayhtiöiden johtajien mahdollisia kytkentöjä aseteollisuuteen, räjähdysainevalmistajiin, öljyurakoitsijoihin, tiedustelupalveluun tai Bushin hallinnon sisäpiiriin ja näiden usein kansainvälisiin liiketoimiin.

Kemistin koulutuksen saanut Ryan työskenteli vuonna 2001 työmaajohtajana Yhdysvaltojen johtavassa turvallisuustarkastusyhtiössä nimeltä Underwriters Laboratories, mutta sai potkut paljastettuaan sen, että yhtiö oli aikoinaan testannut WTC-tornien teräsrakenteet ja todennut ne paloturvallisiksi.

Ryanin mukaan WTC-torneissa tehtiin jatkuvasti erilaisia kunnostustöitä, jotka koskivat rakennusten sähkönjakelua, paloturvallisuutta, hissien huoltoa tai toimistotilojen remontointia.

Rakennusten julkisten tilojen ylläpitotöistä vastasi koko WTC-kompleksin omistaja, New Yorkin ja New Jerseyn satamavirasto, kun taas vuokrattujen toimitilojen parannustyöt olivat kussakin kerroksessa vuokralaisina olleiden yhtiöiden omalla vastuulla.

World Trade Centerin turvajärjestelyistä vastasi Kuwaitin emiirisuvun omistama turvayhtiö Stratesec. Firma rakensi WTC-tornien valvontakamerajärjestelmät, huolehti turvatarkastuksista ja käynnisti vuonna 1996 mittavan hankkeen kaksoistornien teräspilarien palosuojauksen parantamiseksi.

11.9.2001 American Airlinesin matkustajakone törmäsi WTC:n pohjoistornin kerroksiin 94–99 – juuri samoihin kerroksiin, joiden teräsrakenteiden palosuojaus oli äskettäin saatu valmiiksi. Nämä kerrokset romahtivat myös ensimmäisinä, kun koko rakennus vajaa kaksi tuntia myöhemmin luhistui kasaan 11 sekunnissa.

Myös etelätorniin oli tehty palosuojauksia lentokoneen osumakohdan kerroksissa ja nimenomaan kerrosten kaakkoiskulmassa, johon United Airlinesin kone törmäsi.

Palosuojaustöiden aikana kokonaiset kerrokset oli suljettu toimistojen työntekijöiltä.

WTC-torneissa kunnostettiin myös hissejä juuri ennen syyskuun 11. päivää. Hissikuiluista oli pääsy rakennusten keskiosan teräspilareihin, jotka antoivat periksi aikaisessa vaiheessa rakennusten romahdusta.

USA Today -lehden mukaan päivystävät hissimekaanikot pakenivat tornitaloista pian lentokonetörmäysten jälkeen eivätkä palanneet paikalle ennen rakennusten romahtamista.

Mitä firmoja WTC-torneissa sitten oli? Pohjoistornin osumakohdan kerrokset olivat kaikki vakuutusmeklariyhtiö Marshin vuokraamia, samoin kuin etelätornin kerrokset 47–54, Kevin Ryan kirjoittaa 911Review-sivustolla julkaistussa artikkelisarjassa.

Marsh-yhtiön johtajista Stephen Friedman istui tiedustelupalvelu CIA:n sijoitusyhtiön In-Q-Telin hallituksessa, kunnes hänet nimitettiin George W. Bushin talouspoliittiseksi pääneuvonantajaksi.

Marshin kriisiyksikön johtaja Paul Bremer oli entisen ulkoministerin Henry Kissingerin konsulttiyhtiön johtaja ja toimi neuvonantajana Komatsu Dresser -fuusioyhtiössä, joka vuonna 1996 patentoi termiittiin perustuvan rakennuspurkuräjähteen.

George Bush vanhemman aiemmin hallinnoima Dresser yhdistyi myöhemmin varapresidentti Dick Cheneyn Halliburton-yhtiöön. Paul Bremer nimitettiin puolestaan Irakin sodan alkamisen jälkeen maan miehityshallinnon kuvernööriksi.

Etelätornin osumakohdassa vuokralaisina olivat rahoitusinformaatioyhtiö Primark, japanilainen pankkijätti Mizuho sekä vakuutusmeklari- ja riskienhallintayhtiö Aon. Primarkilla ja Mizuholla oli toimistoja myös pohjoistornin alemmissa kerroksissa.

Välittömästi etelätornin törmäyskohdan yläpuolella sijaitsi rakennus- ja rahoitusyhtiö Washington Groupin toimisto, jonka tytäryhtiönä oli rakennushankkeisiin ja rakennuspurkuihin erikoistunut Morrison-Knudsen.

Informaatioyhtiö Primark omisti monia muita yhtiöitä, joiden toimenkuvaan kuului Boeingin matkustajakoneiden korjaustöitä sekä energia-alan turva- ja vakoilupalveluja.

Mizuhon tytärpankeilla oli Ryan mukaan kytköksiä Japanin alamaailmaan sekä aseteollisuusjätti Lockheed Martinin johtajaan Norman Augustineen. Augustine oli perustamassa CIA:n sijoitusyhtiötä In-Q-Teliä ja sopi WTC:n kellarikerrosten turvajärjestelyjen siirtämisestä brasilialaisyhtiölle nimeltä Ensec.

Aonin toimitusjohtajana oli George W. Bushin serkku Jim Pierce. Pierce selvisi hengissä syyskuun 11. päivän iskuista, kun kokous, johon hänen piti osallistua, siirrettiin WTC:n etelätornista läheiseen Millennium Hoteliin. Tieto kokouspaikan vaihtumisesta ei tavoittanut kaikkia kutsuttuja, vaan osa meni aamulla kokoukseen etelätornin 105. kerrokseen ja kuoli koko rakennuksen tuhoutuessa.

Oma lukunsa on sitten World Trade Centerin rakennus 7, joka luhistui kasaan muutamassa sekunnissa, vaikka siihen ei osunut mitään lentokonetta.

47-kerroksisesta rakennuksesta 37 kerrosta oli sijoitusyhtiö Salomon Smith Barneyn hallussa. Dick Cheney ja puolustusministeri Donald Rumsfeld olivat yhtiön johtokunnan jäseniä vuoteen 2001 asti.

WTC-7:n muut kerrokset olivat pääasiassa valtion virastoja. Rakennuksessa oli salaisen palvelun ja CIA:n kenttätoimisto, Rumsfeldin johtaman puolustusministeriön toimitiloja, New Yorkin kaupungin pelastuskomentokeskus (OEM) sekä Yhdysvaltojen arvopaperimarkkinoita valvova virasto (SEC).

Rakennuksen romahtaessa tuhoutui samalla huomattava määrä tärkeitä asiakirjoja SEC:n tutkimuksista, jotka koskivat energiayhtiö Enronin ja teleoperaattori WorldComin talousskandaaleja ja yhtiöiden johtajien mahdollisia sisäpiirikauppoja.