perjantai 27. maaliskuuta 2015

Ennen kuin sulttaanista aika jättää

KU-VIIKKOLEHTI 27.3.2015

Jos ei jostain maasta kuule juuri mitään, asiat ovat siellä todennäköisesti aika hyvin. Vierailin toissa viikolla Omanissa, joka osoittautui todella kiehtovaksi matkakohteeksi.

Arabian niemimaan kärjessä Intian valtameren rannikolla sijaitseva Oman on monin tavoin varsin hyvinvoiva maa, ei suinkaan mikään konservatiivinen šeikkikunta kuten naapurimaat Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit tai aseellisiin selkkauksiin vajonnut eteläinen naapuri Jemen.

Omaniakaan ei varmaan olisi juuri mainittu meidän medioissa, jollei maan itsevaltias sulttaani Qaboos olisi auttanut Jemenissä siepatun suomalaispariskunnan Atte ja Leila Kalevan vapauttamisessa maksamalla sieppaajien vaatimat lunnasrahat keväällä 2013.

Oman on loistokkaan historian omaava monikulttuurinen maa, jonka sulttaaniperheet hallitsivat Itä-Afrikan rannikkoa ja Intian valtameren kauppaa 1600-luvun lopulta siirtomaavallan alkuun asti. Vuonna 1840 sulttaani Said bin Sultan siirsi hovinsa Sansibarin saarille, jotka kuuluvat nykyään Tansaniaan.

Tämän päivän omanilaisista kolmasosa on joko itse syntynyt Itä-Afrikassa tai heidän vanhempansa ovat syntyneet siellä. Omanin neljän miljoonan asukkaan väestöstä lähes puolet on siirtolaisia pääasiassa Intian niemimaan maista.

Vähittäiskauppa ja paikalliset ruokakuppilat ovat vuosikymmenien ajan maassa asuneiden intialaisten ylläpitämiä. Rakennustöihin tulleet intialaiset siirtotyöläiset ja omanilaisten kodeissa piikoina työskentelevät naiset Kaakkois-Aasian maista ovat uudempi ilmiö.

Muslimien pyhäpäivänä perjantaina oli mielenkiintoista kulkea Shatti al-Qurumin pitkällä hiekkarannalla maan pääkaupungissa Muscatissa. Rantapaviljongin palmujen alla omanilaiset ja muista kulttuureista tulleet perheet ja kaveriporukat viettivät vapaapäivää grillaamalla ja syömällä perinteisiä ruokiaan.

Uskonnollisten väkivaltaisuuksien repimien arabimaiden keskuudessa Oman on ollut myönteinen poikkeus. Maan rauhalliset ja vakaat olot ja suvaitsevainen ilmapiiri ovat pitkälti sulttaani Qaboos bin Said al-Saidin ja tämän suuren kansansuosion ansiota, arvioi Lähi-idän tapahtumia kommentoiva verkkolehti Al-Monitor.

74-vuotias Qaboos on hallinnut Omania vuodesta 1970 lähtien, jolloin hän brittiupseerien myötävaikutuksella syrjäytti vallasta isänsä, sulttaani Said bin Taimurin.

Vuonna 1970 Omanissa oli kaksi sairaalaa, kolme koulua ja vajaa kymmenen kilometriä päällystettyjä teitä. Tänä päivänä Oman on öljytulojensa ansiosta moderni hyvinvointivaltio, jossa on moottoriteitä, hyvät koulut ja korkeatasoinen maksuton terveydenhuolto.

Naisten asema on selvästi parempi kuin useimmissa arabimaissa, ja esimerkiksi yliopisto-opiskelijoista yli puolet on naisia.

Omanilaisilla on tapana sanoa, että Oman ei ole voimavaroiltaan yhtä vauras kuin Saudi-Arabia, mutta sulttaani Qaboos on saanut öljytuloilla paljon enemmän aikaan.

Omanissakaan vauraus ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti, vaan pohjoisrannikko on maan muita osia kehittyneempi. Muscatissa on hulppeita ostoskeskuksia muotiliikkeineen ja wifi-kahviloineen, mutta vain kävelymatkan päässä sulttaaninpalatsista löytyy vielä perinteinen kalastajakylä.

Sulttaani Qaboos on absoluuttinen itsevaltias, joka hallitsee maata antamillaan asetuksilla. Vaaleilla valitulla parlamentilla on toistaiseksi vain neuvoa-antava rooli.

Sulttaani kävi nuorena Sandhurstin sotilasakatemian Englannissa ja palveli 1960-luvulla brittijoukoissa Saksassa. Hänen kerrotaan keräävän urheiluautoja ja omistavan rotuhevosia. Hän soittaa urkuja ja luuttua ja harrastaa myös kivääriammuntaa, purjehdusta, puutarhanhoitoa ja ratsastusta.

Klassiseen musiikkiin mieltynyt sulttaani on perustanut myös 120-henkisen sinfoniaorkesterin, jonka jäsenet ovat kaikki omanilaisia nuoria.

Neljä vuotta sitten valmistuneessa Muscatin kuninkaallisessa oopperatalossa on maailman suurimmat liikuteltavat urut. Sulttaani Qaboosin suurmoskeijassa on puolestaan maailman toiseksi suurin käsinkudottu matto, kooltaan 70 x 60 metriä. Muscatista pohjoiseen Musandamiin liikennöi maailman nopein matkustajalautta.

Eräiden väitteiden mukaan Qaboos on homoseksuaali. Hän oli aikoinaan naimisissa serkkunsa kanssa, mutta erosi tästä kolme vuoden avioliiton jälkeen saamatta koskaan lapsia.

Omanilla on ollut viime vuosina merkittävä rooli sillanrakentajana Iranin kanssa. Sulttaani Qaboos käynnisti vuonna 2011 neuvottelut Irakista Iraniin eksyneiden, vuoristossa vaeltamassa olleiden amerikkalaisten turistien vapauttamiseksi. Onnistuneiden neuvottelujen jälkeen Qaboos tarjoutui isännöimään Yhdysvaltojen ja Iranin aluksi salaisia diplomaattitapaamisia Iranin ydinohjelmasta.

Oman hyödyntää yhdessä Iranin kanssa Persianlahdella sijaitsevaa öljykenttää ja rakenteilla on myös kaasuputki Iranista Omaniin.

Läheiset suhteet Iraniin johtuvat useasta tekijästä. Ensinnäkin Omanin omat öljyvarat ovat ehtymässä. Toinen syy on geopoliittinen: Omanilla ja Iranilla on yhteinen aluevesiraja strategisella Hormuzinsalmella, jonka kautta kulkee viidesosa maailman öljykuljetuksista.

Kolmas tekijä liittyy uskontoon. Omanilaisten enemmistö ei ole sunneja eikä šiioja vaan ibadiitteja. Ibadiiteilla ei ole samanlaista vastakkainasettelua Iranin šiiahallinnon kanssa kuin sunneihin kuuluvilla Persianlahden šeikeillä ja emiireillä.

Vaikka sulttaani Qaboos on suosittu, ei Oman silti ole vailla ongelmia. Vuonna 2011 Soharin öljysatamakaupungissa sadat nuoret lähtivät kaduille vaatimaan työpaikkoja, halvempaa ruokaa, verojen lakkauttamista ja lisää valtaa parlamentille.

Sulttaani Qaboos lupasi 50 000 uutta työpaikkaa julkiselle sektorille.

Omanissa ei ole kokoontumisoikeutta eikä kunnollista lehdistönvapautta. Yhdistyksiä saa perustaa, mutta prosessi voi kestää vuosia. Myös siirtotyöläisten kohtelussa on usein parantamisen varaa.

Tämän viikon maanantaina omanilaiset lähtivät taas kaduille, mutta tällä kertaa suurin joukoin juhlimaan sulttaanin paluuta kotimaahan. Qaboos oli kahdeksan kuukauden ajan Saksassa syöpähoidossa, ja sinä aikana moni ehti jo pohtia sitä, mitä tapahtuu kun sulttaanista aika jättää.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Kun suurlähettiläs lyttäsi kehitysavun

KU-VIIKKOLEHTI 13.3.2015

Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen onnistui sohaisemaan muurahaispesää oikein kunnolla alkuvuodesta julkaistulla kirjallaan Kehitysavun kirous. Pitkän uran ulkoministeriön kehitysyhteistyötehtävissä tehnyt Kääriäinen on kirjassaan ja lukuisissa haastatteluissa todennut, että kehitysapu ei tuota haluttuja tuloksia ja pitäisi nykymuodossaan lopettaa.

Perussuomalaiset ja nurkkakuntaisimmat verkkokeskustelijat saivat Kääriäisen lausunnoista lisää löylyä ennakkoluuloilleen – usein todennäköisesti kirjaa lukematta. Kehitysavun toteuttajat ja etenkin kansalaisjärjestöjen edustajat taas ovat suorapuheisen ex-suurlähettilään käsityksistä käärmeissään, mutta ovat yleensä provosoituneina kommentoineet kirjan sanomaa asian vierestä.

Kääriäisen kehitysapukritiikki voidaan kiteyttää kolmeen teesiin:

Ensinnäkin, kehitysapu ei ole vähentänyt köyhyyttä. Vaikka talous kasvaa kehitysmaissa hurjaa vauhtia, samalla eriarvoisuus on lisääntynyt ja äärimmäisessä tuloköyhyydessä elävien määrä on kasvanut.

Toiseksi, kehitysapu tukee eniten valtaapitäviä ja paikallisten eliittien näennäisdemokratiaa.

Kolmanneksi, avun toteuttamisen muodot perustuvat yleensä avunantajien näkemyksiin eivätkä paikalliseen aloitteellisuuteen.

Näissä väitteissä ei ole sinänsä mitään uutta. 1960-luvulta lähtien kehitysapua on arvosteltu siitä, että se tukee eliittejä, luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota. 1990-luvun alussa kehitystutkijat ja etelän ja pohjoisen kansanliikkeiden aktiivit kampanjoivat Kääriäisen esille tuomista aiheista näkyvästi myös Suomessa.

Kääriäisen kirjan kustantanut Into Kustannus julkaisi kesällä 2011 kaksi pitkälti samoihin teemoihin keskittyvää kehitysapukriittistä pamflettia, Teppo Eskelisen teoksen Kehityksen loppu ja Juhani Koposen ja Tiina Kontisen toimittaman kirjan Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.

Uutta Kääriäisen kirjassa on se, että nyt ulkoministeriön pitkäaikainen virkamies ja suurlähettiläs puhuu kehitysavun ongelmista julkisuudessa ja tölväisee siinä sivussa kollegojaan sekä alati vaihtuneita kehitysavusta vastanneita ministereitä.

Vuosi sitten eläkkeelle siirtynyt Kääriäinen työskenteli 40 vuoden ajan ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston eri tehtävissä, asiainhoitajana ja suurlähettiläänä Sambiassa, Mosambikissa ja Keniassa sekä myös Suomen YK-edustuston virkamiehenä New Yorkissa Suomen EU-puheenjohtajakaudella vuonna 1999.

Kirjan aluksi Kääriäinen kertoo oivalluksestaan, joka syntyi kun hän kävi läpi vanhoja valokuviaan Afrikan maiden maaseudulta ja vertasi niitä tuoreimpiin otoksiinsa parin vuoden takaa.

Kääriäisen mukaan olot Afrikan maiden maaseudulla tänä päivänä eivät juuri poikkea siitä, miltä afrikkalaiskylissä näytti 1970-luvulla – paitsi että entisaikojen kuvissa saattoi näkyä Peugeoteja ja Land Rovereita, kun nykyään kehitysapuihmisten autot ovat Toyota Landcruisereita tai Nissan Patroleja.

Mosambikin talous on kasvanut 6–7 prosentin vuosivauhtia sen jälkeen kun maan edustan merenpohjasta löytyi maakaasua. Etelä-Afrikkaan johtava tie on hyvässä kunnossa, lapset ovat päässeet valtaosin käymään koulua, ja pääkaupungissa Maputossa on toinen toistaan hienompia asuntoja etenkin kaupungin rantakadun läheisyydessä.

Mosambikissa työskentelee 60 000 ulkomaalaista kansainvälisten järjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja suurlähetystöjen kehitysaputehtävissä.

Mutta maaseudulla Kääriäisen mielestä juuri mikään ei ole muuttunut vuosikymmenten aikana. Kaikista kehitysapuponnisteluista huolimatta maatalous ei ole kehittynyt eikä äärimmäinen köyhyys ole vähentynyt.

”Työn tuloksellisuudesta on puhuttu, mutta todellisuudessa siihen on hyvin vähän puututtu”, Kääriäinen kirjoittaa.

Kehitysyhteistyötä on toki arvioitu. Vuosina 2010 ja 2011 Suomen kehitysyhteistyöstä laadittiin kaikkiaan 41 erilaista arviointiraporttia. Kun näiden raporttien tuloksia käytiin läpi erillisessä metaevaluaatiossa, johtopäätös oli, että ”kehitysyhteistyön laatu oli yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista”.

Yhtenä syynä kehitysavun kehnoihin tuloksiin on Kääriäisen mukaan epäselvyys siitä, mitä kehitysavulla tavoitellaan ja millä keinoilla. Puhutaan köyhyyden vähentämisestä, mutta samalla tuetaan hallituksia, joiden politiikka nimenomaan estää köyhyyttä vähenemästä.

Puhutaan korruptiosta ja kaupan vapauttamisesta, mutta unohdetaan länsimaiden suljetut pankkitilit ja veroparatiisit, ylikansallisten yhtiöiden verokeinottelu ja EU:n ja Yhdysvaltojen maataloustuet.

Kehitysavulla on ollut vuosikymmenten saatossa myös täysin vastakkaisia painotuksia – vienninedistämisestä suuriin infrastruktuurihankkeisiin, Maailmanpankin edellyttämiin vyönkiristysohjelmiin ja yksityistämiseen sekä lopulta viime aikojen budjettitukeen, jossa on samalla vaadittu vastaanottajamailta demokratiaa ja hyvää hallintoa.

Matti Kääriäisen kirjasta huomattava osuus koostuu omiin muistoihin perustuvista kuvauksista suomalaisen kehitysavun ja globaalipolitiikan eri aikakausilta.

Kääriäinen kertoo, kuinka Sisun kuorma-autotehtaan johtaja Jorma Jerkku pelasi aikoinaan golfia Sambian presidentin Kenneth Kaundan kanssa presidentinlinnan puutarhassa ja kävi metsästyssafarilla ampumassa villisikoja ja antilooppeja. Todellisuudessa eläimet, jotka Jerkku luuli kaataneensa, olivat mukana olleen ammattimetsästäjän ampumia – eikä Sambiaan lopulta onnistuttu myymään ainuttakaan Sisun kuorma-autoa ohi kehitysapuhankkeiden.

Toinen tapaus kertoo Tarja Halosesta, joka vuonna 1999 ulkoministerinä olleessaan tuli New Yorkiin pitämään Suomen puheenvuoron YK:n yleiskokouksessa. Halonen käski Kääriäistä poistamaan valmiiksi laaditusta puheenvuoroluonnoksesta kaikki viittaukset ulkoministerille tuolloin vielä vieraaseen uuteen muotitermiin globalisaatioon.

Kun sitten lähes kaikkien muiden maiden puheenvuoroissa puhuttiin juuri globalisaatiosta, Halonen pyysi, että myös Suomen tekstiin lisätään muutama lause globalisaatiosta. Viisi vuotta myöhemmin presidentti Halonen toimikin jo globalisaation sosiaalisia vaikutuksia selvittäneen maailmankomission toisena puheenjohtajana.